Melkoisen helposti näyttää käyvän niin, että ihminen ajautuu tekemään asioita sen kummemmin ajattelematta. Joskus se ei ole hassumpaa. Elämä ikään kuin lipuu paikalleen. Joskus  kuitenkin jumittaa juttuihin, jotka pitävät yllä jatkuvaa huonovointisuutta. Tai sitten vain junnaa “pitäisi-ajattelussa”. Pitäisi järjestää säilytystilaa kaikille häiritsevästi lojuville tavaroille, käydä konsertissa, tavata se ja se ystävä, käyttää vaate ompelijalla, niin että sen saisi käyttöön. Mitään ei kuitenkaan tapahdu – ja koko ajan vähän harmittaa.

Aarrekarttaprosessissani tulin miettineeksi myös niitä tavallisia asioita, joilla voin vaikuttaa siihen, että ihan tavallinen maanantaikin on hyvä päivä. On nimittäin oikeasti viisaampaa ottaa kivet pois kengistä kuin jäädä jatkuvasti harmittelemaan sitä, miten ikäviltä ne kävellessä tuntuvat.

Tässäpä muutamia arjen viisauksia, joita olen ottanut käyttööni. Osa on sellaisia, joista saan kiittää ystäviä, tuttavia ja muita kummajaisia. Poimi vapaasti ideoita itsellesi ja sovella omaa elämääsi.

1. Aamurauha

Erityisherkkyyteni takia minun on erityisen tärkeää välttää kiireen ilmapiiriä. Se ei nimittäin anna minulle potkua vaan kampittaa. Siksi olen miettinyt, mitkä asiat saavat päiväni suistumaan raiteiltaan heti alkumetreillä, mitkä puolestaan tukevat sisäistä rauhaa ja selkeyttä.

Apulista aamuihini:
– Älä reagoi (paitsi jos kissa oksentaa)!
Tämä tarkoittaa sitä, että en ala hötkyillä kenenkään tai minkään vuoksi, vaan teen rauhassa aamutoimeni ja pidän kiinni suunnitelluista asioista:
Aamulenkki kissojen ruokavaatimuksista tai säästä huolimatta – vaatteet olen etsinyt valmiiksi jo illalla. Raamattu- ja rukoushetki kotiasioiden selvittelyn sijaan. En aloita työpäiväänikään sähköpostien tai (teksti)viestien katsomisella, vaan käyn läpi kalenterini ja ne asiat, joita olin ajatellut tehdä. Kun avaan läppärin, etsin ensimmäiseksi päivän sanan ja vasta sen jälkeen muuta.

-Nauti!
Aamulenkin ei ole tarkoitus olla itseni kanssa pidetty sporttinen aamupalaveri, jonka aikana käyn päässäni lävitse työasioita. Kävelen, koska se on ihanaa. Aamun hiljaisuus, lumiset puut tai paisuvat silmut, voiman tunne jaloissa ja raikas ulkoilma ovat todellisia juuri siinä hetkessä ja saan nauttia niistä. Aamupala ei ole pakollinen paha hotkaistavaksi, vaan ruokaa sekä keholleni että mielelleni – ja ruoka on kiitoksen aihe. Aamun rukoushetkessä saan tankata ensin itseni ja vasta sitten muistaa esirukousaiheita. Tiedän, että on olemassa kiireisiä perheitä, joilla on kiireisiä aamuja, mutta kukaan ei hyödy siitä, että minä poden syyllisyyttä rauhastani.

Näillä simppeleillä valinnoilla päiväni alkavat paremmin. Asiat eivät tunnu kaatuvan päälle, vaan koen itse voivani hallita niitä siinä määrin kuin elämässä nyt yleensä on mahdollista hallita mitään. Raamatunpaikka “Älä pelkää äläkä lannistu” (Joosua 1: 9) voisi hyvin saada rinnalleen ohjeen “Älä hosu äläkä hötkyile.”

2. Hyvän mielen asiat

Juttelimme ohimennen erään ystäväni kanssa siitä, miten helposti arjen pyörityksen jäljiltä jaksaa vain lojua. Silloin käy helposti myös niin, että elämä täyttyy pakollisilla, hoidettavilla asioilla ja niillä mieleen jäytämään jääneillä “pitäisi-ajatuksilla”. Kiva tekeminen katoaa kokonaan.

Lepo auttaa kyllä palautumisessa, mutta se ei yksin riitä virkistämään. Muutaman vuoden takaisen työuupumukseni aikana työterveyslääkäri määräsi minut tekemään asioita, joista pidän. Se oli hyvä neuvo ja toimii edelleen. Kun arjessa on edes jotakin mieltä ilahduttavaa, jaksan paremmin. Ja ihan samalla tavalla kuin tarvitsen enemmän ruokaa, jos vaikkapa lumitöiden tai uimareissun takia kulutan enemmän energiaa, tarvitsen suuremman stressin aikana vastapainoksi myös enemmän virkistäviä asioita.

Siis: Minun ei suinkaan pitäisi käydä museoissa ja taidenäyttelyissä, vaan PITÄÄ käydä niissä. Sain elokuussa synttärilahjaksi museokortin ja se tykkää siitä, että sitä käytetään. Tiskata voin äänikirjaa tai musiikkia kuunnellen (kirjastot!) eikä sen ihanan palasaippuan tarvitse olla varattu vain erityistilanteisiin, jos joka kerta käsiä pestessäni tulen hyvälle mielelle sen käyttämisestä.

3. Rajat

Erityisherkkänä olen erityisen herkkä venymään liiaksi. On pitänyt oikein opetella, että vaikkapa saunavuorosta (tai lenkkisauna-ajasta) on luvallista pitää kiinni, vaikka kysyttäisiin minne.  “Ei” sanan lisäksi olen alkanut käyttää “ehkä” sanaa. Ei tarvitse lupautua kaikkeen mukaan ensimmäisestä impulssista (joka velvollisuudentuntoisella ja/tai innostuvalla ihmisellä on sanoa jootottakai), vaan saan ensin vähän harkita ja pureskella: ehdinkö, haluanko, pystynkö?

Erityisherkkänä poimin herkästi mielikuvia ja tunneilmapiirejä eikä niistä ole helppoa päästää irti. On siis tuntunut hyvältä rajata myös sitä, minkä verran ja minkälaisia uutisia luen, miten ja missä sosiaalisessa mediassa vietän aikaani. Minun ei ole pakko osallistua keskusteluihin, voin antaa niiden mennä omia aikojaan. Voin myös lopettaa kirjan tai ohjelman kesken, jos siltä tuntuu. Eikä tarvitse innostua asioista, joista “kaikki muut” hehkuttavat, ei myöskään tietää kaikkea.

Tarkoitus ei ole luoda omaa kuplaani tai kieltää todellisuutta, vaan pikemminkin olla antamatta tarttumapintaa sellaiselle, mikä rikkoo minussa jotakin. Hämmennys voi olla joskus hyväkin asia eikä ole terveellistä sulkea kipua ja surua itsensä ulkopuolelle, mutta on ihan ok pitää kiinni perusrauhasta, antaa sen virrata kaiken alla ja määrittää arvoja. (“Ennen muuta varjele sitä, mikä on sydämessäsi – siellä on koko elämäsi lähde.” San. 4:23)

On myös tosi ok lakata pelkäämästä menettävänsä jotakin oleellista, jos ei koko ajan ole hollilla (FOMO) tai sitä, että on ikään kuin vähemmän ihmisarvoinen, jos ei tiedosta, reagoi, vaikuta jatkuvasti. Miksi ylipäänsä antaisin yhtään minkään pelon ohjata elämääni?

Rajojen kunnioittaminen tarkoittaa minulle sitäkin, että voin häpeämättä myöntää oman rajallisuuteni. Voin olla oman (hyvän!) elämäni sankari, vaikka rajoitteet olisivat muuallakin kuin pääni sisällä – niinkuin nyt vaikka haimassa, sydämessä, keuhkoissa, kilpirauhasessa, nivelissä ja suolistossa. Ja jos valvominen tuntuu minusta pahalta, saan pitää kiinni nukkumaanmenoajoistani, vaikka saisinkin samalla tylsän ihmisen maineen.

4. Sälät selviksi

Jotkut kivet ovat niin pieniä, ettei niistä meinaa jaksaa välittää, mutta kumminkin ne koko ajan hiertävät vähän. Niinkuin nyt irtoamaisillaan oleva nappi, jonka ompelemiseen meni minuutti, kun ensin olin ärsyyntynyt sen repsottamisesta puoli vuotta. Tai se, että kerta toisensa jälkeen kävin tuskaisella asiointireissulla “ihan vain äkkiä ennen lounasta” ennen kuin tajusin, että kaikilla on kivempaa, jos joko syön ennen lähtöä tai syön (eväät tai salaattibaarissa, rahatilanteestani riippuen) asioinnin lomassa. Ja jos tarvitsen muistivihkooni valkoista paperia, ei kannata ostaa viivoitettua vihkoa, vaikka sellainen olisi tarjouksessa.

Tällaisia asioita. Olen tässä poiminut joitakin kiviä kengistäni, mutta ei niillä ole tarkoitus heitellä ketään. Ei edes itseäni, vaikka aina en osaakaan pitää hyvistä päätöksistäni kiinni.

Koska vuosi 2018 ja sen edeltäjä ovat olleet tavattoman raskaita, ilostuin valtavasti, kun huomasin joulun jälkeen hermostuvani nenääni putkahtaneesta finnistä. Jo on asiat hyvin, jos päivän pahin murhe on se typerä näppylä, ajattelin autuaana.

Joulukuu oli muutenkin uudelleen suuntautumisen aikaa. Erään täysin pieleen menneen perjantain jälkeen päätin tehdä jonkinlaisen aarrekartan. Teemaksi valitsin ”kevyesti” elämäni perusvireen: Mitkä asiat ovat kantavia ja tarpeellisia, niitä, joiden pohjalta voin ponnistaa kaikkeen?

Listasin ajatuksenvirtana asioita, joista todella pidän. Yllättäen listalta nousi selvästi näkyviin keskeisiä teemoja, jotka myös linkittyivät toisiinsa. Selasin pinokaupalla vanhoja lehtiä etsien kuvia ja sanoja, jotka sopivat teemoihini. Kaivettuani pahvinkeräyslaatikosta alustan liimasin sille lehtileikkeistä kauniin kollaasin. Yhtäkkiä minussa läikähti lämmin ilo: Tämähän se on, hyvä elämä. Se tuntui omalta kuin jalkaan asettuneet villasukat.

Aarrekarttaprosessin aikana huomasin kysyväni: Saanko tehdä näin? Onko luvallista valita asioita, jotka ovat itselleni tärkeitä? Saanko olla onnellinen? Hämmentyneenä huomasin senkin, että takaraivossani jäyti syyttävä ääni, joka käski luopua tästä itsekkäästä haihattelusta. Minun pitäisi ymmärtää elämän realiteetit ja nehän toki olivat kovia ja karuja. Rauhaa ei tässä ajassa ole mahdollista löytää, arki on väistämättä raskasta eikä hyvän ja kauniin valitseminen ole syntiselle ihmiselle mahdollista.

Lopulta kyllästyin syyttäjään. Totesin, että saan etsiä rauhaa ja elää siitä käsin, koska vain sillä tavalla voin välittää rauhaa myös muille. Kukaan ei tule onnelliseksi siitä, että uuvutan itseni sivupoluilla, enkä pysyttele omalla tielläni. Syntisyyteni on tosiasia, mutta en pidä sitä päämääränäni. Paljon mieluummin kiinnitän kasteeni kauniiseen ja hyvään. Niin että sen kun jäkätät, mokoma kiusaaja, minä en enää anna pois sitä hyvää osaa, jonka olen saanut.

Yllättäen tapahtui elämänmuutos, nimittäin minussa. Se alkoi avartuvana ja valoisana toivona, vahvistui syväksi rauhaksi, joka ei pelännyt ahdistusta ja vaikeuksia. Ymmärsin, etten aarteita etsiessäni pyrkinytkään itsekkäästi väistämään vaivaa, vaan valitsemaan oikeat haasteet. Oli täysin eri asia pysytellä aina vain kaventuvalla mukavuusvyöhykkeellä kuin tunnistaa omat lahjani ja ominaisuuteni – löytää oma paikkani ja keskittyä monen säätämisen sijaan siihen.

Armo on kai pohjimmiltaan juuri tätä: Että ei tarvitse käpertyä omaan syntiini tai riittämättömyyteeni maailman tarpeiden ja kovuuden edessä. Että saan sanoa syyttäjälle: vaikene, en kuuntele. Saan oikaista selkäni, katsoa pelotta Kauniiseen ja Hyvään ja ammentaa tästä lähteestä, koska minulle on tehty Tie Hänen luokseen.

 

Hankin suurin toivein pallokrysanteemin parvekkeelle. Se oli huikean värinen ja täynnä kukkia, kestäisi varmaan pitkään, ajattelin. Kuitenkin ensimmäinen yllättävä pakkaspäivä riitti painamaan kumaraan jokaisen kukan. Joku toinen ehkä osasi varjella kasvinsa, minä en. Siellä se edelleen tönöttää, parvekkeen nurkassa, kukat kuihtuneina ja hometta pintaansa keräten. Värit ovat kuitenkin osin tallella, upeat nuupahtaneinakin. Säästän krystanteemiani kai osin siksi, etten henno heittää pois jotakin, joka muistuttaa omaa elämääni: Ei ole sitä, mitä odotin ja toivoin, mutta silti kaunis.

Isänpäivästä kummunneita ajatuksia ja facebook-päivityksiä seuratessani mietin Janne Saarikiven kolumnia menestyksen ja onnen tavoittelusta. (Yle 8.11.2018) Sitä, että kaiken tavoitellun ja toivotun saavuttaminen ei näytä kuuluvan elämän perusluonteeseen. Ja sitä, että hauraana, rikkinäisenä ja selittämättömän kipeänäkin elämä on arvokasta.

Meillä isänpäivä on monenlainen juhla. Minulla on hyvä isä, jota mielelläni ajattelen. Samaan aikaan isänpäivä muistuttaa siitä, mitä meillä ei ole. En tee miehelleni isänpäiväkakkua, kukaan ei askartele hänelle isänpäiväkortteja.

Samalla tavalla joka juhla, some-päivitys, kokemus näyttää monenlaisia asioita elämästä ja ihmisestä, nostaa pintaan iloa ja kiitollisuutta, kaipausta ja pettymystä, vihaa ja katkeruutta. Aina kun näen kuvia siitä, että joku on yltänyt huikeisiin fyysisiin suorituksiin, iloitsen sekä saavutuksista että niiden jakamisesta. Samaan aikaan muistan omat sairauteni, joskus kipeämmin, joskus laimeammin. Ja kun huomenna menen silmänpohjakuvauksiin, tiedän niin epäonneni kuin onnenikin: Minulla on tyypin 1 diabetes, joka voi aiheuttaa vaurioita mm. silmiini enkä tietenkään olisi halunnut tätä sairautta. Kuitenkin saan sairastaa yhteiskunnassa, jossa jään eloon ja minua hoidetaan. On siis varaa olla sairas.

Sormus vasemmassa nimettömässäni muistuttaa jotakuta ikävästi siitä, että hänellä ei ole puolisoa. Minä taas painun kasaan, kun näen pariskuntia viettämässä aikaa yhdessä – meillä kun on takana kovin raskaat puolitoista vuotta, joiden aikana olen tuntenut itseni avioliitossamme hyvin yksinäiseksi. Kuitenkin päivitän facebookkiin myös onnellisia pariskuntakuvia meistä, eivätkä ne hetket ole yhtään vähemmän tosia.

Elämä on monenlaista. Ihminen saa olla onnellinen siitä, mitä hänellä on tai ei ole, ja yhtä lailla surullinen siitä, mitä hänellä on tai ei ole. Ei lapsiperheen ilo ole pois meiltä lapsettomilta. Ei toisen tarvitse olla syyllinen terveydestään siksi, että minä olen sairas. Eikä ystävän sinkkuuden suru tee avioliitostamme väärää. Kenekään meidän elämä ei ole enemmän tai vähemmän elämää kuin toisen elämä, ne vain ovat erilaisia elämiä.

Ei ole viisasta kadehtia tai arvostella toisen elämää, ei tuomita sen iloja ja suruja, koska kaikkiin nurkkiin ei kuitenkaan näe. Parempi on iloita iloitsevien kanssa ja itkeä itkevien kanssa, siis jakaa elämä sellaisena kuin se vastaan tulee.

Annan sen krysanteemin vielä olla.

Vettä ripsui ensin pehmeästi ja silmälaseihin kertyi pieniä pisaroita, joissa valo leikitteli. Pikkuhiljaa sade yltyi. Lopulta se piiskasi minua ponnekkaasti eikä lasieni halki virtaavien norojen läpi näkynyt juuri mitään. Pian maisema oli pelkkää märkää sumua. Oli napattava lasit kouraani, mikäli mielin pysyä tiellä.

Joskus ihmiselle käy niin, että olosuhteet ikään kuin tiivistyvät sumuksi ympärille. Ensimmäiset vastoinkäymiset ehkä herkistävät näkemään elämän kauneuden, seuraavat alkavatkin maalata maailmaa harmaaksi. Lopulta on utuisessa kuplassa, josta ei paljon näy ulos.

Olosuhteisiin ei aina voi vaikuttaa. Sade jatkuu, vaikka pitäisi yllä kuinka kaunista hymyä – tai yrittäisi irvistää pilvet pois. Vaatteet kastuvat eikä kotimatka ole yhtään lyhyempi kuin aurinkoisina päivinä. Jos ei voi pysähtyä johonkin odottelemaan sopivampaa säätä, on jatkettava matkaa sateessa. Ei se välttämättä ole sisukkuutta, se voi olla yksinkertaisesti ainoa vaihtoehto.

Saattaa olla niinkin, että olosuhteita tulee katsoneeksi vain niiden umpeen huurtuneiden lasiensa takaa. Jos jokin on sumentunut suruksi tai arpeutunut ahdistukseksi näkökenttään, sen ohi ei välttämättä huomaa vaihtoehtoja. Ensin ajattelee, että enhän minä voi laseista luopua, kun en näe tarkasti ilman niitä. Sitten huomaa, että itse asiassa apuvälineestä onkin tullut este: Että silmälasien kanssa en tässä tilanteessa näe enää yhtään mitään. Kun sitten rohkenee nostaa ne uitetut lasit nenältään, maailma on edelleen märkä ja harmaa, mutta siinä erottuu tie ja maisemaa sen pientareilla.

Yhtäkkiä saattaakin käydä niin, että kulku myräkässä alkaa tuntua ihan hyvältä. Että ongelma ei ollutkaan olosuhteissa, vaan siinä, ettei saanut katsottua niitä kunnolla. Se, minkä avulla oli tottunut selviämään arjessaan olikin muuttunut taakaksi ja oli osattava päästää irti.

Vesi on edelleen märkää, katse ilman silmälaseja epätarkka ja olo hiukan epävarma, mutta maailma on vakaasti olemassa ja elämä siinä jatkuu. Sade huuhtoo pölyjä puista ja asfaltista, juottaa janoista maata. Puhdistaa, hellii, antaa kasvulle mahdollisuuden.

Hiljaisuus. Sitä haetaan, siitä jopa maksetaan. Ja kuitenkin hiljaisuudestakin etsitään jonkinlaista ääntä: Omaa sisintä todellisuutta, minuuden syvintä säveltä. Kenties Jumalan puhetta.

Mutta joskus kaikki vaikenee. Minä olen kadoksissa itseltäni, vaikka olosuhteet olisivat otolliset löytämiseen. Jumala ei sano sanaakaan. Ovet eivät avaudu, suunta ei kirkastu, kutsu ei kuulu. Olen vain, osaamatta oikeastaan enää odottaa.

Sillä välin joku toinen löytää paikkansa, saa tehtävän. Ottaa rohkeita askelia tai malttaa hidastaa entisiä, niin että asettuu elämäänsä. Ovet avautuvat, vaivannäkö palkitaan, syli ja sydän täyttyvät kypsyvistä hedelmistä.

Minä vain olen.

Ja silti sielläkin, missä hiljaisuus on syvempää kuin siedän, myös Hän on. Suurempana ja vakaampana kuin pieni maailmani, olemassaoloani todellisempana. Hän, kaiken alkulähde.

On helppoa ottaa uskossa vastaan terveys ja menestys, jumalallinen voima, se kaikki, mitä ihminen haluaa – minäkin. Vaikeampaa on ottaa uskossa vastaan myös sairaus ja menetys, hauraus ja mitätön arki. Kuitenkaan usko, joka ei katso ihmisen haluja kauemmas, ei myöskään yllä maailmankaikkeuden Luojaan.

Joskus Herra ja eläväksi tekijä odottaa vasta siellä, missä kaikki ääni on vaiennut. Siellä, missä hiljaisuus koskee ja kirvelee. Siellä, missä en voi enää pitää kiinni uskostani, vaan ainoastaan levätä siinä tosiasiassa, että Hän on ja pitää kiinni minusta.

Kesäsade hyppii haavanlehdillä, pihlajassa. Nojaan sängynpäädyn tyynykasaan ja mietin, miten maisema voikin olla niin vehreä. Lehtiä, väriseviä, kimaltavia lehtiä ikkunantäysi.

Aina ei tarvita suuria suunnitelmia, ylväitä unelmia, maailmaa syleileviä päämääriä. Viriditas, elämänvoima, Pyhä Henki voi hengittää lävitseni kaikessa hiljaisuudessa. Joskus ei ei ole tarpeen tehdä, touhuta, järjestää. Joskus tärkeintä on olla, antautua.

Kerran kirjoitin:

Joskus
on aika
olla hiljaa ja kasvaa.
Ei aina ole sanojen aika.
Tai tekojen.
Joskus
on aika
istua ja odottaa,
että sireeni kukkii.
Että tuoksu hiipii sydämeen asti
ja alkaa kesä.

 

Nyt ymmärrän. Ehkä joskus vielä hyväksyn.

Kevät on viilennyt kesäksi. Päätin sen kunniaksi aloittaa kesäloman facebookissa. Vain kepeitä heittoja ja huolettomia kuvia kissoista ja kukista, lupasin itselleni ja kaikelle kansalle, joka sattuu päivitykseni näkemään. Ajatukset ja tunteet aion säästää itselleni ja heille, jotka kasvokkain näen tai ainakin hyvin tunnen.

Olen someloman tarpeessa. Facebookin ilmapiiri on mielestäni uuvuttavan narsistinen. En tarkoita tällä sitä, että ihmiset kertovat itsestään tai postaavat selfieitä – sitähän me teemme, kun pidämme yhteyttä: vaihdamme kuulumisia ja näytämme toisille jotakin omasta elämästämme. Narsismilla tarkoitan vihamielistä, persoonaan kohdistuvaa ja mitätöivää keskustelukulttuuria.

Face-keskusteluissa saattaa törmätä täysin aiheesta riippumatta käsittämättömään raivoon. Milloin lynkataan kaikki autoilijat, milloin suljetaan rajat “hiekkaneekereiltä”, milloin halutaan poistaa äänioikeus jokaiselta Jumalaan uskovalta. Samaa ryöpytystä saavat osakseen myös yksittäiset ihmiset. Kun toinen leimataan lähtökohtaisesti kyvyttömäksi ajattelemaan ja ymmärtämään, mielipiteiltään ja ihmisenä vääräksi, on aivan sama, mitä hän sen jälkeen sanoo.

Narsismi toimii näin. Se ei ole kiinnostunut tietämään, mikä on totta, mitä oikeasti ajattelet ja tunnet. Se ei myöskään totea, että olemme asioista eri mieltä, mutta jatkakaamme keskustelua ymmärtääksemme toisiamme. Narsismi ei ole luonteeltaan keskustelevaa, kuuntelevaa. Se sanoittaa sinut tyhmäksi ja turhaksi, vääräksi ja pahaksi eikä sinun kaltaisellasi ole väliä.

En usko, että facebook (tai sosiaalinen media ylipäänsä) on tulvillaan narsisteja. Ajattelen pikemminkin niin, että sosiaalisen median nopeatempoisuus ja sen tarjoama mahdollisuus kommentoida kohtaamatta kasvokkain tuovat esiin ihmisen raadollisimpia piirteitä. Ei tarvitse tutustua, leiman saa lyödä etäältä oman fiiliksen perusteella toista kuulematta. Mahdollisuus saada aikaan laajoja ja nopeita ja kenties yleviä tuloksia ruokkii myös vallanhalua. Jos tutkii ennenkuin hutkii ei ole yhtään niin tehokas!

Facebook on mielestäni ollut hyvä ikkuna monenlaiseen maailmaan, erilaisiin ihmisiin ja ajattelutapoihin. Olen arvostanut sitä, että voin laajentaa omaa kuplaani, ehkä oppia ymmärtämään jotakin uutta ja antaa myös itsestäni ja ajattelustani jotakin. Toki olen ymmärtänyt, ettei sosiaalinen media näytä kenestäkään ihmisestä koko kuvaa, mutta väläyksetkin voivat olla mielenkiintoisia ja avartavia.

Kasvava vihamielisyys on kuitenkin kuluttavaa. Huomaan, että käytyäni facebookissa olen yhä useammin vain väsynyt, hämmentynyt ja surullinen. Tunnistan itsessäni saman kokemuksen kuin eräässä vaikeassa ihmissuhteessa: Kaikkea mitä sanot voidaan käyttää sinua vastaan. Näen myös, mihin jatkuva pelko väärinymmärrysten ja tietoisten vääristelyjen mahdollisuudesta johtaa: Epäluottamukseen ja kyynistymiseen. Mietin jo päivittäin kenelle uskallan olla kokonaan tosi ja kaipaan käpertyä suojaan koko maailmalta. En halua sitä. En myöskään halua joutua klikkiotsikoiden tai suurina pauhaavien face-keskustelujen ansaan ja alkaa määrittää muita kuulo- ja luulopuheiden mukaan.

Tarvitsen lepoa. Voimaantumista. Aikaa olla hiljaa itseni, läheisteni ja Jumalan kanssa. Turvassa.

Kelttiläisen rukouksen sanoin:

“Kudon huulilleni hiljaisuuden.
Kudon mieleeni hiljaisuuden.
Kudon sydämeeni hiljaisuuden.
Suljen korvani hälinältä.
Suljen silmäni houkutuksilta.
Suljen sydämeni kiusauksilta.

Tyynnytä minut oi Herra niin kuin tyynnytit myrskyn.
Hiljennä minut oi Herra, varjele minut pahasta.
Anna kaiken levottomuuteni asettua.
Kiedo minut Herra  omaan rauhaasi.”

 

Tässä sitä taas ollaan, muuttolaatikoiden keskellä, havahdun. Käyn mielessäni läpi menneitä kuukausia, ihmettelen ajan nopeaa juoksua. Seuraava osoite on muutaman kilometrin etelämpänä kuin nykyinen – valummeko siis pikkuhiljaa Tampereelta takaisin Helsinkiin?

Nyt ei ole sen aika. Matka on kesken. Onko täällä vielä mukaan poimittavaa vai onko tarkoitus jättää tänne jotakin – en tiedä. Ehkä molempia. Joskus uusi aukeaa vasta sitä mukaa kuin vanha tekee tilaa.

Käsiini osui kirjastossa Suomen ortodoksisessa kirkossa vaikuttaneen Irinja Nikkasen elämästä ja työstä kertova kirja. Katkelma Nikkasen suomentamasta Pavel N. Evdokimovin tekstistä pysäytti: “- – rukoileminen on keskeytymätöntä yhteyttä Jumalaan ja taitoa tulkita Raamattua Sanan elävän läsnäolon valossa, Ainaolevan läheisyyden hehkussa. Se ei merkitse missään tapauksessa spekulaatiota tekstin johdosta, vaan ihmishengen ja Jumalan hengen – – välistä dialogia.” Ja “ihminen ei spekuloi, vaan muovautuu uudelleen.” (Hernberg: Kauneuden voimaa etsimässä, s.192-193)

Kulunut vuosi on ollut juuri tätä. Tavattoman raskas elämänvaihe miehen työpaikan & avioliittomme mylleryksineen, muuttoineen ja oman paikkamme etsimisineen on ollut yhtä aikaa syvälle pudottava ja syvältä muokkaava – voiko Pyhän kohtaaminen olla jotakin muuta? Kun kaipaa dialogiin Jumalan kanssa unohtaa helposti, ettei ehdottoman Hyvän kohtaaminen koskaan tapahdu ihmisen ehdoilla. Kuitenkin todellinen muutos ja kasvu näyttää tapahtuvan vain kosketuksissa Häneen.

Matkalla oleminen on uudelleen muovautumista. Sitä, että kerta toisensa jälkeen ottaa konkreettisen tai kuvaannollisen reppunsa ja lähtee liikkeelle, vaikka olisi turvallisempaa jäädä aloilleen. Matkallaolijan on luotettava Tiehen, uskallettava astua eteenpäin silloinkin, kun jalat vapisevat ja sydän väpättää lampaanhäntänä rintakehää rikki. “Ole luja ja rohkea, älä pelkää äläkä lannistu…”, vaikka et näe mutkan taakse. Tai kun luulet näkeväsi, kun pelkäät eniten muuttumattomuuden painoa, arjen harmaata, puristavaa kouraa.

Banaanilaatikko toisensa jälkeen täyttyy tavarasta ja minä jatkan dialogia, hengittelen Henkeä kodin kaaoksessa. Ihmettelen kulunutta aikaa ja itseeni piirtyneitä kulumia – elämän merkkejä vai Jumalan? Sillä ei ole väliä. Ainut tarpeellinen on suostua keskusteluun, jäädä tähän läsnäoloon, elämään.

Lähden metsään. En erämaahan, en kauas kaupungista. Ihan vain lähiön reunamille, mutta kuitenkin puiden katveeseen.

Kuljen hiljaa ihmetellen vihreää syliä, kun kulkuni tyssää. Polun yli on kaatunut puunrunko, toinen, kolmas ja vielä neljäskin. Osa helposti kierrettäviä, osa ei. Kiukuteleva polveni on ollut köhän takia viikon liikkumatta eikä tahdo taipua kiipeämiseen. En voi tietää, mitä mutkan takaa löytyy. Voi olla, että kulku käy helposti ja esteettä. On kuitenkin myös mahdollista, että vastaan tulee tätäkin pahempi rytö ja suma.

Tällä kertaa en päästä harmia kuohahtamaan. Annan käteni kulkea lähimmän rungon pintaa, tunnustelen, ihmettelen. Hymy leviää mieleeni: Miten monia vuosia tämäkin puu eli ja nyt se tarjoaa minulle kylkensä, pysähdyspaikan.

Kun tie on tukossa, voin valita. Mitä edessäni onkin, se on joko harmittava este tai siunattu mahdollisuus tuumaustauolle. Pysähtyminen voi turhauttaa, etenkin, jos matka tuntuu etenevän olematonta vauhtia – tai ei ollenkaan, niin kuin usein ajattelen. Jokin minussa kuitenkin kasvaa ja muuttuu, jatkuvasti. Riippumatta siitä, miltä kulkuni ulospäin näyttää.

Esteen kiertäminen voi hidastaa matkaa, mutta myös avata uusia, yllättäviä maisemia. Ehkä päämäärä, jonne olin pyrkimässä, ei ollutkaan se paras. Tai polku, jota kuljin, olisi ollut liian suora ja mielikuvitukseton tie. Väistän puunrunkoja niin paljon, että katseeni löytää vihreässä valossa kylpeviä sammalmättäitä – yksi kauneimmista asioista, joita tiedän – ja tunnen syvää kiitollisuutta tientukkeesta. Ilman sitä olisin kulkenut ohi.

Elämän kaikki vaiheet ovat arvokkaita. Ne, jotka näyttävät pelkältä pitkäksi venyneeltä istumiselta odotushuoneessa tai esteissä rämpimiseltä, voivat lopulta osoittautua hyödyllisimmiksi. Jos pääsen kiitämään ohituskaistaa, en ehkä huomaa poimia mukaani kaikkea sitä, mitä eväikseni tarvitsen. Kenties helpoin ja nopein tie ei vie lainkaan perille, sillä lopulta matka itsessään saattaa olla osa päämäärää.