Maaliskuulla olin kirjailijan ominaisuudessa mukana Kerron sinulle raamattutarinan -kirjan julkkareissa Tampereella. Minulta kysyttiin mitä uutta olin oivaltanut kirjoitusprosessin aikana. Vastasin pohtineeni erityisesti sitä, miksi tuhlaajapojan tarina (Luukkaan evankeliumi 15: 11-32) oli aina ärsyttänyt minua niin paljon ja lähteneeni siksi sanoittamaan sitä uudelleen. Kirjoitusprosessin löytö oli karu: Huomasin kitkeränä kysyväni, eikö tunnollisella, hyvällä elämällä ole väliä, pitääkö aina mokata kunnolla ennen kuin rakastetaan?
Kun hehkutetaan “tuhlaajapoikaa” ja armoa, unohdetaan usein vanhempi veli. Se, joka koko ajan pysytteli kotona hoitamassa tehtävänsä pikkuveljen rellestäessä maailmalla. Kuitenkin molemmilla veljeksillä on tarinansa: Nuorempi elää todeksi vapauden haavettaan, vanhempi hyvän ihmisen roolia. Lopulta kumpikin on samassa pisteessä, ahdistuneessa umpisolmussa.
Vanhemman veljen myrkyllinen vuodatus kertoo paljon “Kaikki nämä vuodet minä olen raatanut sinun hyväksesi”. Tätäkö on hyvä elämä? Pinnistelyä ja ponnistelua, itsensä uuvuttamista ilman palkintoja. Ei ihme, jos pikkuveljen saama rakkaus ärsyttää: Hitto vieköön, senhän ei ole tarvinnut maksaa siitä mitään! Miksi hulttioveljelle riittää herkkuja, mutta minulle isä ei anna edes murenia?
Epäreilua, siltä se tosiaan kuulostaa. Se, että kuopukselle, joka on riekkunut maailmalla kotiaan halveksien avataan syli ja sydän, kun taas tunnollinen ja kunnollinen esikoinen ei näytä saavan erityistä huomiota. Miten on, pitääkö isän rakkautta herutella huomionkipeillä tempuilla, rikkoa itsensä ja elämänsä ennen kuin pääsee syliin? Eikö liian kilttejä ja vaivattomia lapsia nähdä?
Isän vastaus on tyhjentävä: ”- – sinä olet aina minun luonani, ja kaikki, mikä on minun, on sinun.” Kodin kaapeissa ei ole lukkoja, isän syli on jatkuvasti auki. Niukkuus on siis oma valinta.
Mitä epäreilua on siinä, että onneton ihminen saa lopulta sen saman, mistä minä olen periaatteessa voinut nauttia koko elämäni ja voin edelleen? Miksi kadehdin toiselta sitä ”vapautta”, jonka hän on itse halunnut jättää rikkinäisyytenä ja taakkana taakse, kun minulle isän aarreaitat ovat olleet koko ajan auki? Miksi kiukuttelen isälle siitä, että olen uuvuttanut itseni vaatimuksissa, joita hän ei ole asettanut? Mitä muuta oikein kaipaan palkinnoksi kuin isän ylitsepursuavan rakkauden, jota hän ei koskaan ole minulta kieltänyt – onko olemassa vielä enemmän?
Jos hyvä ja oikea elämä katkeroittaa, on syytä kysyä, onko se todella hyvä ja oikea. Elänkö vanhemman veljen ahdasta tarinaa sen sijaan, että eläisin kertomusta, jonka isä haluaa minulle kirjoittaa: Tarinaa rakastetusta lapsesta, jolle isän syli ja sydän ovat aina auki ja jolle hyvä elämä on isän antama siunattu mahdollisuus, lahja jo itsessään, ei pisteiden keräämiseen tarkoitettu piikkivyö.
