No card in camera. Niinpä tietysti. Olen kömpinyt kukkamaani ääreen, kyykkinyt ja kuvannut. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kiivetä kotiin hakemaan kortti tai antaa olla.

Elämä ei aina helli. Joskus menee pieleen omasta syystä, joskus niskaan kipataan hyisiä sanoja ja portit lyödään kiinni itsestä riippumatta. Toiset asiat ovat selvitettävissä, toiset eivät. Sen kun vielä oppisi, mihin kannattaa käyttää aikaa ja energiaa, mihin ei ole viisasta tuhlata itseään.

Tänään päätin olla luovuttamatta, vaikka ärsytti. Lampsin saappaissani rappuset ylös ja pengoin kameran muistikortin esiin, palasin pihaan ja katsoin linssin läpi jouluruusuani. Eilen se oli nauranut kilpaa auringon kanssa, yöllä peittynyt osin lumeen. Nyt seinustalle paistoi ja lämpö sulatti kylmiä kerroksia kasvien päältä.  Jouluruusuni oli yhtä hymyilevää kukkamerta, vaikka osa sen lehdistä taipui vielä lumen alle.

Ehkä se on viisautta, ajattelin, että kukkii olosuhteista riippumatta. Että ei niinkään yritä taistella pimeää ja kylmää vastaan vaan keskittyy katsomaan valoon ja lämpöön, antaa kasvojensa heijastaa sitä, mitä silmät hymyillen hyväilevät. Jospa silloin luonnostaan kirpoaa kaiken sellaisen ote, joka ei ole oleellista ja hyvää.

Lääkärikäynnin jälkeen en mennytkään kotiin, vaan museoon. Halusin katsoa enemmän kuin veriarvoja, suurempaa kuin väistämättä rapistuvaa ihmisen kehoa. Valo muuttaa kaiken, lupasi Ateneum. Vaelsin hitaasti valtavaa kokoelmaa ja henkäisin helpottuneena: Kauneus voi olla elämäntyö.

Pikkutyttönä sain soittorasian, jonka nimesin perhoskelloksi. Siinä oli kaksi laatikkoa, joista ylempää raottamalla alkoi kuulua haikeaa musiikkia ja kuvatauluun kiinnitetty perhonen lähti liikkumaan eriväristen kukkasten keskellä. Alempaan laatikkoon piilotin suuren aarteeni, persikankiven. Perhoskello soitti sydämessäni keijukaisten askelia, kesäiltojen hiljaisuutta. Nostin välillä sen harsosiipisen, sinisen perhosen kämmenelleni ja tunsin, miten hennosti kauneus sykki maailman suonissa ja omaa ihoani vasten.

Perhoskello on kulkenut matkassani nelisenkymmentä vuotta. Sen sävel on alkanut narista ja perhosen liikkeet ovat käyneet nykiviksi, mutta on minuunkin tullut monenlaista kolhua. Silti keskustelemme edelleen samalla kielellä, kastepisaroitten ja keijunsiipien sanoin. Ehkä soittorasiani olikin tarkoitus opettaa minut hymyilemään nykyisen kotipihani sinivuokoille, kuka tietää.

Paljon meistä karisee kasvaessamme, lapsuuden ihmeitä putoilee surumielisinä sävelinä matkalle kuin suuria sadepisaroita. Mutta kuka voi sanoa, että veroilmoitusten, virastojen ja valtapelien maailma on se oikea ja todellinen? Entä jos lapset ja perhoset ovatkin sitä kaikkein todellisinta, jos väkevintä minussa on kauneuden hauraus kämmenellä?

Ei suuri ihme vaadi suurta uskoa. Kun kaikki räjähtää toiseksi, on helppo sanoa aamen ja halleluja. Paljon enemmän vaatii se, mikä tapahtuu salassa, vaivihkaa. Kasvu, joka ei julista ja huuda, ihme, jota ei näe tapahtuvaksi.

Tänään ajattelen vuosisatojen takaa pyhää Patrickia, orjuuteen vaihtunutta yläluokkaisuutta. Missä oli Jumala, kun Patrick kaapattiin ja vietiin myytäväksi? Missä oli Jumala kaikki kuusi kodittomuuden vuotta, kun nuori poika kasvoi mieheksi vierailla mailla? Olisi helppoa nähdä Jumala, joka ilmestyy väkevänä suojelijana, riistää rikollisilta heidän omaisuutensa ja antaa sen kaltoinkohdellulle. Paljon enemmän vaatii tunnistaa Vapahtajan kosketus orjakauppiaiden käsissä, johdatus hitaassa odotuksen ajassa.

Ja kuitenkin Jumala oli juuri siellä. Katkeruuden kasvumailla alkoikin kasvaa luottamus, orjuuden vuodet opettivat kielen, jolla kertoa Vapahtajasta.

Näkemiseen nojaava usko ei tarvitse Jumalaa, se etsii ihmeitä. Jumalaan nojaava usko sen sijaan ei kysy ihmeitä, vaan alkaa nähdä niitä siellä, missä ikinä kulkevat Vapahtajan askeleet.

Plaah. Plaah ja plaah ja plaah. Katseeni liikkuu tympeiden ajatusten saattelemana vaatekasoista pari vuotta seisoneisiin muuttolaatikoihin, joilla makuuhuoneemme on sisustettu, kulkee keittiön nurkissa pesivissä rojuissa, olohuoneen seinustalle unohtuneissa ylimääräisissä ovissa ja kirjahyllyssä, johon on tungettu ties mitä. Huokaus, syvä ja kyllästynyt.

Kaiken keskelle kävellä keinuttelee kissa. Elegantein askelin se ottaa tilan haltuun, hyppää sängylle. Istahtaa tyynesti hikisten sukkien ja paitamyttyjen, pesuun pyrkivien farkkujen ja rypistyneiden mekkojen sekaan. Katselee hetken ympärilleen ja alkaa sitten pestä kauniisti kaareutuvaa tassuaan.

Hymyilen. Kun pystyisi tuohon. Jättämään kaiken kaaoksen omaan arvoonsa ja asettumaan hetkeen. Tekemään elämänsä keskeneräisyyteen lokoisan pesän.

Jotkut päivät ovat loskapäiviä. Niitä, joina koko maisema on harmaa sydämen pohjaa myöten eivätkä punaiset kumisaappaat riitä lääkkeeksi värittömyyteen. Loskapäivänä lista elämäni merkittävistä tapahtumista on lyhyempi kuin Suomen kesä ja täysin itsestäni riippumaton. Toisin sanoen kiitävi aika vierähtävät vuodet, mutta minä vain poljen paikallani saamatta aikaan mitään hyvää.

Siinä missä miespolvet ja puhelinnumerot vaipuvat autuaasti unholaan vuosien saatossa, minun virheideni lista ei vaivu. Loskapäivänä se kulkee lävitseni kylmänä kuravetenä, huuhtoo koko olemukseni häpeällä. Väännyn virheeksi itsekin, valun vastenmielisenä likakaivoon.

Loskapäivänä ei ole vaihtoehtoja. On käperryttävä kuraan ja kurjuuteen, näköalattomaan maailmaan ja oltava hiljaa. Odotettava, yhä vain odotettava. Sillä lopulta se tulee: kevät. Muuttaa sohjon iloisiksi pikkupuroiksi, hymyilee, niin että jäisen kouran ote kirpoaa sydämen ympäriltä ja minusta tulee sulaa, hedelmällistä maata.