Koska vuosi 2018 ja sen edeltäjä ovat olleet tavattoman raskaita, ilostuin valtavasti, kun huomasin joulun jälkeen hermostuvani nenääni putkahtaneesta finnistä. Jo on asiat hyvin, jos päivän pahin murhe on se typerä näppylä, ajattelin autuaana.

Joulukuu oli muutenkin uudelleen suuntautumisen aikaa. Erään täysin pieleen menneen perjantain jälkeen päätin tehdä jonkinlaisen aarrekartan. Teemaksi valitsin ”kevyesti” elämäni perusvireen: Mitkä asiat ovat kantavia ja tarpeellisia, niitä, joiden pohjalta voin ponnistaa kaikkeen?

Listasin ajatuksenvirtana asioita, joista todella pidän. Yllättäen listalta nousi selvästi näkyviin keskeisiä teemoja, jotka myös linkittyivät toisiinsa. Selasin pinokaupalla vanhoja lehtiä etsien kuvia ja sanoja, jotka sopivat teemoihini. Kaivettuani pahvinkeräyslaatikosta alustan liimasin sille lehtileikkeistä kauniin kollaasin. Yhtäkkiä minussa läikähti lämmin ilo: Tämähän se on, hyvä elämä. Se tuntui omalta kuin jalkaan asettuneet villasukat.

Aarrekarttaprosessin aikana huomasin kysyväni: Saanko tehdä näin? Onko luvallista valita asioita, jotka ovat itselleni tärkeitä? Saanko olla onnellinen? Hämmentyneenä huomasin senkin, että takaraivossani jäyti syyttävä ääni, joka käski luopua tästä itsekkäästä haihattelusta. Minun pitäisi ymmärtää elämän realiteetit ja nehän toki olivat kovia ja karuja. Rauhaa ei tässä ajassa ole mahdollista löytää, arki on väistämättä raskasta eikä hyvän ja kauniin valitseminen ole syntiselle ihmiselle mahdollista.

Lopulta kyllästyin syyttäjään. Totesin, että saan etsiä rauhaa ja elää siitä käsin, koska vain sillä tavalla voin välittää rauhaa myös muille. Kukaan ei tule onnelliseksi siitä, että uuvutan itseni sivupoluilla, enkä pysyttele omalla tielläni. Syntisyyteni on tosiasia, mutta en pidä sitä päämääränäni. Paljon mieluummin kiinnitän kasteeni kauniiseen ja hyvään. Niin että sen kun jäkätät, mokoma kiusaaja, minä en enää anna pois sitä hyvää osaa, jonka olen saanut.

Yllättäen tapahtui elämänmuutos, nimittäin minussa. Se alkoi avartuvana ja valoisana toivona, vahvistui syväksi rauhaksi, joka ei pelännyt ahdistusta ja vaikeuksia. Ymmärsin, etten aarteita etsiessäni pyrkinytkään itsekkäästi väistämään vaivaa, vaan valitsemaan oikeat haasteet. Oli täysin eri asia pysytellä aina vain kaventuvalla mukavuusvyöhykkeellä kuin tunnistaa omat lahjani ja ominaisuuteni – löytää oma paikkani ja keskittyä monen säätämisen sijaan siihen.

Armo on kai pohjimmiltaan juuri tätä: Että ei tarvitse käpertyä omaan syntiini tai riittämättömyyteeni maailman tarpeiden ja kovuuden edessä. Että saan sanoa syyttäjälle: vaikene, en kuuntele. Saan oikaista selkäni, katsoa pelotta Kauniiseen ja Hyvään ja ammentaa tästä lähteestä, koska minulle on tehty Tie Hänen luokseen.