Harva asia on niin kaunista kuin kypsyvä vilja, ajattelin, ja pysähdyin pellonlaitaan kuin pyhän äärelle. Olin juuri kävellyt metsän halki ja saanut paitsi sääreni täyteen hyttysenpuremia myös suuni makeaksi mustikoista. Pian keräsin naarmuja käsivarsiini samalla kun kurkotin vadelmia pensaasta.

Enhän minä juuri mitään pelloista ja metsistä ymmärrä, kaupunkilainen, mutta kaikenlainen sato tuntuu joka vuosi ihmeeltä. Vuodenkierron rytmi, kasvun ja kypsymisen tarkoituksenmukaisuus on levollista. Elämää ylläpitävä järjestys on kuin rauhallista hengitystä kaoottisena ryöppyävän maailman ympärillä.

Samaa rauhaa kuulen kirkonkelloissa, kutsussa ehtoollispöytään: On suurempaa kuin minä, on jotakin, jonka varaan jäädä. On olemassa pohja, josta ponnistaa.

Tätä vakautta kaipaan aikana, jona vaaditaan nopeaa reagointia, jatkuvia valintoja, pikaisia kannanottoja. En halua vetäytyä vastuistani, vaan ymmärtää syvästi, mitä ne ovat, ja miltä pohjalta toimin. Omia tunteitani on helppo heilutella, niinpä arvojeni on juurruttava johonkin muuhun, pysyvämpään kuin ihastukseni, vihastukseni, pelkoni tai haluni miellyttää.

Myös kävelyvauhti on tuntunut erityisen hyvältä tänä kesänä. Kun tie aukeaa askel kerrallaan, ehtii nähdä yksityiskohtia ja hahmottaa, miten ne asettuvat verkkaan vaihtuvaan maisemaan. Siinä saa itsekin asettua itseensä ja maailmaan, kuulostella kypsyviä ajatuksiaan ja punnita sitä, minkälaista satoa ne mahdollisesti kantavat.

Arasti toivon, että sekin, mikä minussa on kitkerää, rikkinäistä ja keskeneräistä saisi Jumalan ajalla kypsyä hyväksi, todeksi ja kauniiksi, niin että myös minun lähelläni olisi lempeää tilaa kasvaa ja kypsyä, mahdollisuus aloittaa alusta.