Katsoin tänään presidentti Mauno Koiviston hautajaisia. Kunniamerkit arkun edessä pysäyttivät: Rajan yli ei voi viedä mitään, ei ansioitaan eikä asemaansa. Tämänkin merkittävän miehen ainut mahdollisuus oli armo. Sen sijaan jälkeensä hän jätti paljon: Sen kaiken, millä ne merkit oli ansaittu. Ja syvän ymmärryksen siitä, että velvollisuuksien toteuttaminen on tärkeää, mutta ei kaikki. Lopulta jäljelle jäävät vain Jumalan kädet.

Taloyhtiömme pihassa alakuloinen lippu roikkui puolitangossa, mutta sen vieressä kukki elämää ja kevään ihmetystä kirsikkapuu. Valkoiset, hauraat kukat tuntuivat sanovan: Kaikki kestää vain hetken, mutta sen ajan voi koko itsellään tuoksua kauneutta, elämäniloa, rauhaa. Tehdä jokaisesta päivästä ihmeen ja jokaisesta kohtaamastaan ihmisestä ihmeen arvoisen. Kun on aika irrottaa ote, kadota tuuleen, jälkeen jää jokainen kosketettu sydän, jokainen täytetty velvollisuus, jokainen hymy.

Sillä on väliä, millä päiväni täytän. Voin täyttää minulle annetun tilan turhalla, rumalla ja vaativalla tai ripotella ympärilleni armon sanoja, valoa. Ja sillä on väliä, mihin nojaan, sillä viimeistään kuoleman edessä paljastuu, mikä jää rajan tälle puolen ja mihin voin luottaa vielä kulkisessani väistämättömän yli.

Usein rukoilen tietä, suuntaa, johdatusta. Aukeavia tai sulkeutuvia ovia.

Kuinka paljon enemmän tarvitsisinkaan rohkeutta kulkea tienviittojen mukaan!

Ei, suurin ongelmani ei ole se, että minulle ei näytetä tietä, vaan se, että en kulje sinne, minne tie vie. Että sinnikkäästi juoksen päin selvästi suljettuja ovia tai epäröin avautuvan suunnan edessä.

Järki vastaan sydän, selittelen. Sydän on se epävakaa tunteilija, järki kunnollinen ja tunnollinen. On seurattava järkeä, ei sydäntä. Mutta onko loppujen lopuksi kyse tästä? Eikö kuitenkin sydän saa usein väärin perustein syyllisen roolin, kun taas järki-paran selän taa piilotan omat mielihaluni? Järkeen vetoan, kun itse asiassa haluan olla kunnollinen, arvostettu ja uskottava muiden silmissä.

On hyvä kysyä, kumpi on järkevää: Uskoa Kaikkivaltiaaseen, rakastavaan Jumalaan ja väittää tietä, jolle Hän kutsuu järjettömäksi vai uskoa Kaikkivaltiaaseen, rakastavaan Jumalaan ja luottaa Häneen?

Lopulta kyse ei ehkä olekaan sydämen ja järjen vastakkainasettelusta, vaan pelosta ja miellyttämisen halusta. Siitä, että tahdon täyttää kaikkien odotukset oikeasta elämästä. Hoen mantran lailla “näytä tietä-näytä tietä-näytä tietä”, jotta olisin mieleen Jumalalle ja uskoville ystävilleni. Selaan päättömätkin työpaikkailmoitukset, keksin ja selittelen ja räpiköin virastojen ja kaikkien tahojen mieliksi, että todistaisin olevani kunnon kansalainen. Vakuutan itsellenikin päivittäin, että tämä resepti on hyvä. Että kyllä se työelämä vielä aukeaa, kunhan riittävästi ponnistan.

Vasta kun sählään itseni väsyksiin huomaan, että huitominen ei olekaan vienyt eteenpäin. Että sydän ja järki ovat jo kauan sitten kääntyneet samaan suuntaan, rauhaan ja avaraan maisemaan.

Että tie todellakin on jalkojen alla, enää tarvitsee lähteä kulkemaan sitä.

“Osoita minulle tie
ja tee minut halukkaaksi sitä vaeltamaan.
Uskallettua on viipyä
ja vaarallista on jatkaa matkaa.
Täytä siis minun ikävöimiseni.
Tulen luoksesi niin kuin sairas tulee lääkärin luo.
Anna, Herra, minun sydämelleni rauha.”

Pyhän Birgitan rukous

Tänään kirjastoreissulla näin metroaseman näyttötaululla tarran: koekäytössä – i testbruk. Minusta tuntui, että samanlainen tarra oli levitetty koko olemukseni yli. En ollut varsinainen ihminen, en oikeassa tehtävässä, vaan jatkuvasti testattavana. Ja mikä pahinta, testi toisensa jälkeen näytti osoittavan, ettei minusta ollutkaan oikeaksi ihmiseksi. Olin liiaksi yhtä ja liian vähän toista. Sitä paitsi toimivia yksilöitä oli jonoksi asti. Mihin yhtään kukaan tarvitsi tällaista elämän harjoittelijaa?

Edellispäivänä olin listannut itseäni: Olen teologi, luova, ajatteleva ja herkkä esteetikko. Parhaimmillani olen sanojen parissa, kirjoitettujen ja puhuttujen. Pidän syvyydestä ja laajoista kokonaisuuksista, asioiden linkittämisestä toisiinsa. Inhoan pintaraapaisuja ja kiirettä, hosumista sinne tänne. Kiinnostun ihmisistä ja heidän tarinoistaan, mutta parhaiten viihdyn yksin. En osaa kuvitella elämää ja itseäni ilman Pyhää ja Kaunista, ilman Jumalaa.

Listojen jälkeen ilmaan jäi kysymys: Mitä käyttöä on ihmisellä, joka on syntynyt taiteilijaksi ja rukoilijaksi? Tämä on kunnon kansalaisten maailma. Niiden, joilla on käytännön osaamista ja tehoa, kykyä tehdä nopeita ratkaisuja järkiperustein ja kasvattaa kansantaloutta. Minä olin väärä.

Olin ollut sitä aina, monin tavoin. Olin herkkä tyttö, joka leikki taisteluleikkejä poikien kanssa. Olin mieleltäni keijukainen, mutta kehostani kasvoi rintava ja lanteikas. Asuin yhteisöllisellä alueella, mutta tarvitsin paljon tilaa ja rauhaa. Pelkäsin sosiaalisia tilanteita, mutta pidin ihmisistä. Olin looginen ja älyllinen, mutta mieltynyt kristilliseen mystiikkaan. Koulumenestyksen perusteella minun odotettiin pärjäävän hyvin työelämässä, mutta etsin edelleen paikkaani yli 40-vuotiaana. Surkeaksi huipuksi olin ollut töissä ev.lut. kirkossa, mutta en edes voinut juoda kahvia.

Jokin minussa hankasi aina vastaan, meni pieleen, kasvoi kieroon. Ei sopinut muotteihin.

Vai menikö pieleen sittenkin se, että yritin niin kovasti sopia muotteihin? Mitä jos minua ei ollutkaan testannut elämä tai Jumala, vaan minä itse?

On totta, että vallitseva ilmapiiri vaikuttaa ihanteisiin ja odotuksiin, ja että ihmisille asetetaan myös ehtoja ja vaatimuksia. Ei ole helppoa löytää työtä, ja vielä vaikeampaa on työllistää itsensä luovalla alalla. Haasteita ja hankalia asioita tulee vastaan paljon, jos ei mahdu lokeroihin – jo työnhaun käsite on akateemisessa ja luovassa maailmassa erilainen kuin virastojen ja työttömyysturvan maailmassa. Vaikeat asiat ovat vaikeita.

On kuitenkin olemassa myös mahdottomia asioita. Yksi niistä on se, että pitää lähtökohtaisesti kaikkea elämää arvokkaana, mutta samaan aikaan kieltää oman arvonsa. Sitä paitsi kuka sanoo, että naisen kaaret katkaisevat keijukaisen lennon? Tai että pitkä tie omalle paikalleen työelämässä jotenkin mitätöi sen, mitä koulutus on antanut?

Mitä jos yksinkertaisesti repisin itsestäni irti sen koekäyttötarran. Toteaisin, että testi läpäisty! Kukaan ei ole minä niin hyvin kuin minä, elämäntilanteesta riippumatta. Antaisin palttua väitteille, etteivät herkkyys ja voima sovi samaan pakettiin tai että äly ja Jumala väistelevät toisiaan.

Mitä jos en yrittäisikään kumarassa kurkkien etsiä ovea, joka aukeaa tietyn, ahtaan lokeron takaseinästä, vaan kävisin ryhdikkäänä kohti sitä, mitä taivaanrannassa näkyy?

Toissapäivänä väsyin odottamiseen, siihen, ettei mikään ovi vieläkään ollut auennut. Tietysti päällimmäisenä mielessäni oli puhelu TE-toimistosta, se ”aktivointi”, joka työttömille täytyy kolmen kuukauden välein tehdä. Kertoisin mitä työpaikkoja olen hakenut, missä haastatteluissa ollut, miten edistänyt freelancer-toimintaani. Senkin, ettei paikkavahdin kautta ollut tullut yhtään työtarjousta, ettei CV-netti hyödyttänyt minua, ettei työpaikkoja teologeille yksinkertaisesti ollut ja että aika vaikeaa oli saada teksteistään maksua. Sirkuttaisin silti taas kuin pikkulintu, tsemppaisin ja jaksaisin kertoa yrittäväni parhaani, vaikka tuntui jo siltä, ettei mistään tekemisistäni ole mitään hyötyä. Että minusta ei ole mitään hyötyä. Jumala, miksi olet tehnyt minusta turhan?

Eilisaamuna heräsin väsyneenä. Mieheni yritti heräillä myös ja sai puhelimestaan radion kuuluviin. Istuin sängynlaidalla jalat vaatekasaan hautautuneina, kun kuulin: ”Elämme instant-maailmassa, pikakultturissa. Kaikki pitää tulla ja saada nopeasti, mieluiten nyt heti. – – Kuinka erilaista onkaan taivasten valtakunnan logiikka. Se  perustuu pysähtymiseen, itseensä menemiseen, odotukseen ja kaipuuseen. Jumalan maailma ei todellakaan ole instant-maailma. Se on constant-maailma.”

Nauliuduin paikalleni. ”Niin kuin koko eliökunnan kehityksessä, niin Jumalankin maailmassa on pitkiä stasis-kausia, jolloin ei tunnu tapahtuvan mitään erityistä, ja aikoja, jolloin kaikki tapahtuu kuin hyppäyksellisesti, alkaa jotakin aivan uutta. Meidän tulee herkemmin kunnioittaa tätä rytmiä. – – Kiire on ajalle tehtyä väkivaltaa.”

Minä mietin jatkuvaa painetta olla jo perillä, ikään kuin en olisi perillä juuri siinä, missä olen.

Myöhemmin etsin aamuhartauden netistä. Atte Korhola puhui: ”Kaikki ympärillämme kertoo siitä, että uuden syntyminen vie usein aikaa, kasvu tapahtuu hiljalleen. Vanhan on kuitenkin väistyttävä ja kuoltava, jotta uusi voi syntyä.  Niin kuin rakastamani karmeliittaisä Wilfrid Stinissen asian ilmaisee: Jos kukka tahtoo ehdottomasti elää kukkana, se ei voi koskaan tulla hedelmäksi.”

Niin niin, tämä on kiihkeän, näyttävän kukkimisen aikakausi, ajattelin. On ponnistettava ruipelosta nupusta kesken kasvun kirkkaanpunaiseksi, tuoksuvaksi kukaksi ja huudettava suureen ääneen omaa tärkeyttään. On oltava näkyvyyttä, joka paikassa yhtä aikaa, nopeasti ja aina. Kypsymiselle ei ole aikaa, tärkeintä ei ole millä muita ja itseään ruokkii, vaan se, että tekee näkyvästi ja paljon.

”Jumala tahtoo antaa sinulle jotakin enemmän ja syvempää kuin vain hetkelliset impulssisi tai ohikiitävät toiveesi – -” Korhola muistutti ja puhui maltilliseen ääneen kaipuun kasvamisen tärkeydestä, siitä, että kun on isot taskut, niihin mahtuu enemmän Jumalan hyvyyttä. Odottaminen oli laajenemista, kaipuun kasvaminen myös sen kohteen pelkistymistä ja lopulta hedelmän kantamista: ”Mitä lujemmin kaipuusi kiinnittyy Jeesukseen, sitä enemmän hän voi sinun kauttasi täyttää maailman myötätunnollaan ja rakkaudellaan.”

Kun osaisinkin olla välittämättä tehokkuuden vaatimuksista, olla ottamatta itseeni ylimielisiä arvioita työttömistä ja haaveita ukaaseista, joita meidän passiivisten epäihmisten liikuttamiseen tarvitaan. Kun uskaltaisin olla tyytyväinen siihen, että olen jaksanut etsiä ja koputella, vaikka mikään ei liiku. Kun rohkenisin luottaa, että odottaminen ei ole ollut turhaa, vaan jokin minussa on saanut kasvaa, avartua astiaksi, joka voi kantaa siunausta muille.

Kun voisin heittäytyä kotkaksi tuuleen.

“Niin kuin kotkat aamua odottaa
odotan sitä minäkin.
Ne istuu ja valvoo, jo ennen kuin sarastaa.
Taivas tuleen syttyy ja ne suuret siipensä levittää.

Nousen pilviin!
Jumalan Poikaa vastaan taivaan pilviin.
Siivet levitän tuuleen…
Odotan vaan – vähän aikaa vielä.”

Outi&Lee