Usein kuulee puhuttavan, että nyt eletään vastakkainasettelujen aikaa. Ääripäät näyttävät korostuvan ja tilanteet kärjistyvän. Tämä ei kuitenkaan tapahdu ihan itsestään. Tiesitkö, että sosiaalisessa mediassa klikkauksilla tehdään rahaa ja tunteilla saadaan klikkauksia? On siis kannattavaa provosoida vastakkainasetteluja ja nostattaa tunteita.

Samalla eletään aikaa, jona ihmiset keskittyvät tavattoman paljon pohtimaan itseään ja identiteettiään. Minästä tulee helposti projekti, joka ohittaa kaiken muun. Minä-kokemus ohjaa toimintaa jopa siinä määrin, että ryhmistä ei niinkään tule yhteisöjä, vaan niiden on tarkoitus lähinnä vahvistaa omaa identiteettiä ja sisäistä matkaa. Kaikki valjastetaan “minän” palvelukseen.

Maailma, jossa yhtä aikaa “minästä” tulee kaiken keskus ja kärjistetyillä tunteilla tehdään rahaa, on melkoinen temmellyskenttä. Siellä on mahdotonta keskustella asioista tai vaihtaa mielipiteitä, koska aina on kyse henkilökohtaisuuksista. Ei ole neutraalia foorumia, on vain tunteisiin vetoava taistelu (ja joku, joka rikastuu sillä). Ja kun on aina kyse yksilön kokemuksesta, ei ole mahdollista löytää objektiivista totuutta tai yhteistä maaperää. Jää vain totuuksien huutokilpailu.

No, eipäs nyt vajota toivottomuuteen! Tällainen aika on nimittäin aivan loistava tilaisuus kokeilla jotakin, jonka tämä täti arvelee olevan muotia, nimittäin haastetta.

Jos haluat haastaa itsesi todella radikaalisti, kokeile tosissasi kristinuskoa. Se nimittäin väittää, että sinä et ole maailman napa. Se toteaa tyynesti, että kokemuksistasi viis, on olemassa ihmisen ulkopuolinen Totuus ja että hän on persoona (et siis kuitenkaan sinä). Se ei kutsu seuraamaan tunteitasi, vaan Kristusta. Siis häntä, joka “ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen vaan luopui omastaan”.

Krisinuskoksi ei riitä, että jaat profiilissasi jonkun järjestön linkin todistaaksesi olevasi hyvä ihminen, vaan sinulle halutaan antaa kokonaan uusi sydän, uusi identiteetti.

Jos haluat jatkaa haastetta, se alkaa kääntää katsettasi yhä enemmän ulospäin, Jumalaan ja toisiin ihmisiin. Sen lähtökohtana on, että jokainen ihminen on Jumalan luoma ja siksi arvokas. Se väittää, ettei elämässä ole kyse ennen muuta sinun oikeuksistasi toteuttaa itseäsi ja etsiä onneasi, vaan totuuteen ja rakkauteen pyrkimisestä.

Kristinuskoksi ei riitä, että taputtelet päähän samanmielisiä, vaan ohje on raju: Rakastakaa vihamiehiänne, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat. Siunatkaa niitä, jotka teitä kiroavat, rukoilkaa niiden puolesta, jotka parjaavat teitä.

Ei tunnu aina kivalta tuo kaikki. Siinä joutuu aika railakkaasti ulos mukavuusalueeltaan. Kristittynä eläminen ei olekaan helppoa, mutta yksinkertaista se on. Siinä on kyse suostumisesta pienelle paikalle. Erään entisen gospelbändin sanoin: Sinä Jumala, minä ihminen. Klassisen kristinuskon mukaan vasta tällä paikalla on mahdollista löytää todellinen minuutensa, joka kumpuaa kolmiyhteisestä Jumalasta.

Tästä minuudesta käsin myös vastakkainasettelujen maailma voi näyttää vähän toisenlaiselta. Rohkenen väittää, että Jumala ei tunne yhtään persua. Ei myöskään yhtään vihervassaria. Ei ainuttakaan änkyräkonservatiivia tai höttöliberaalia. Jumala tuntee ihmisiä, joilla on kasvot ja nimi. Ja jos Jumala kutsuu ihmistä nimeltä, sinun ja minun on syytä tehdä samoin.

Elämässä joutuu väistämättä tilanteisiin, joissa on eri mieltä toisen kanssa. Joskus asiat voivat olla niin isoja ja kipeitä, että ei mahduta edes samaan ehtoollispöytään. On sanouduttava irti jonkun ihmisen tai ryhmän ajattelusta tai teologiasta, on kenties jopa vaihdettava kirkon seiniä tai kirkkokuntaa. Voi jopa tuntea “pyhää vihaa” jotakin ajattelutapaa tai ideologiaa kohtaan.

On kuitenkin vaarallista lakata näkemästä ihmisten kasvoja ja kutsumasta heitä nimeltä. Jos ihmisistä tulee vain epämääräisiä ryhmiä, ollaan pian tatuoimassa numeroita käsivarsiin.