Pikkupakkanen pyyhkäisi marraskuisen Helsingin yli. Kävelin hiljakseen huurteisessa maisemassa, hengittelin alkavaa talvea. Kylmän kosketus kimalsi maatuvien lehtien reunoissa, hiipuvat värit muodostivat levollisen maton puiden alle. Joku pieni ja kepeä rapisteli näkymättömissä.
Rantojen tuntumassa merenpinta oli jäätynyt liikkumattomaksi, venesataman kaiteelle levisi kidepeitto. Käänsin ilahtuneet ajatukseni taivasta kohti: tämän kaikenko tosiaan sain tänään?
Seuraavana aamuna räntä ropisi ikkunalautoihin. Tuuli riepotti puita, kurainen maa pilkotti ohuen valkean kerroksen alta, lippu roikkui salossa kuin märkä rätti. Mietin vähän väsyneenä: tämän kaikenko tosiaan sain tänään?
Molempiin kysymyksiin vastaus on valtava kyllä. Tämän päivän sain, tämän elämän, kaiken sen kirkkauden ja kuran. Ne siunaukset, jotka keikkuvat kepeinä sydämen päällä ja ne, joissa pyhiinvaeltajan varpaat kastuvat ja palelevat. Tie on kaikkina päivinä sama, totuus ja elämä virtaavat vakaina olosuhteiden muuttuessa.
Kauneus ei ole vain selkeää maisemaa. Joskus sumu käärii sisäänsä, eikä eteenpäin näy. Silloin askel voi olla lyhyt, mutta yhtä lailla maa tuntuu jalkapohjaa vasten. Toisinaan on pysähdyttävä harmauteen, mutta yhtä lailla hengitys kulkee sisään ja ulos, muistuttaa elämän rytmistä.
Kristinuskon ytimessä on paradoksi, pimeyden ja valon leikkauspiste. Rujon ristiinnaulitun haavoista valuu suurin mahdollinen kirkkaus. Kun tekee mieli huutaa ”Jumala on kuollut!”, muista, että juuri tässä pimeydessä näkyi 2000 vuotta sitten Jumalan rakkauden syvyys, maailman valo.