Pikkupakkanen pyyhkäisi marraskuisen Helsingin yli. Kävelin hiljakseen huurteisessa maisemassa, hengittelin alkavaa talvea. Kylmän kosketus kimalsi maatuvien lehtien reunoissa, hiipuvat värit muodostivat levollisen maton puiden alle. Joku pieni ja kepeä rapisteli näkymättömissä.

Rantojen tuntumassa merenpinta oli jäätynyt liikkumattomaksi, venesataman kaiteelle levisi kidepeitto. Käänsin ilahtuneet ajatukseni taivasta kohti: tämän kaikenko tosiaan sain tänään?

Seuraavana aamuna räntä ropisi ikkunalautoihin. Tuuli riepotti puita, kurainen maa pilkotti ohuen valkean kerroksen alta, lippu roikkui salossa kuin märkä rätti. Mietin vähän väsyneenä: tämän kaikenko tosiaan sain tänään?

Molempiin kysymyksiin vastaus on valtava kyllä. Tämän päivän sain, tämän elämän, kaiken sen kirkkauden ja kuran. Ne siunaukset, jotka keikkuvat kepeinä sydämen päällä ja ne, joissa pyhiinvaeltajan varpaat kastuvat ja palelevat. Tie on kaikkina päivinä sama, totuus ja elämä virtaavat vakaina olosuhteiden muuttuessa.

Kauneus ei ole vain selkeää maisemaa. Joskus sumu käärii sisäänsä, eikä eteenpäin näy. Silloin askel voi olla lyhyt, mutta yhtä lailla maa tuntuu jalkapohjaa vasten. Toisinaan on pysähdyttävä harmauteen, mutta yhtä lailla hengitys kulkee sisään ja ulos, muistuttaa elämän rytmistä.

Kristinuskon ytimessä on paradoksi, pimeyden ja valon leikkauspiste. Rujon ristiinnaulitun haavoista valuu suurin mahdollinen kirkkaus. Kun tekee mieli huutaa ”Jumala on kuollut!”, muista, että juuri tässä pimeydessä näkyi 2000 vuotta sitten Jumalan rakkauden syvyys, maailman valo.

Kesällä menetin yllättäen yhden ystävän, syksyllä hyvästelin toisen. Tällä kertaa kuolema tuli hiipien, pikkuhiljaa. Lopulta pyynnöt paranemisesta muuttuivat rukouksin saatteluksi. Rajan lähestyessä maailma tuntui ohenevan ja kirkastuvan. Kaikesta tuli oudosti läpikuultavaa, taivas valui kultaisten puiden lehdistä. Kahden maan kansalaisuus alkoi konkretisoitua.

Keski-iässä yllättää moni asia. Omat vanhemmat ovat yhtäkkiä vanhoja, ystäväpiirissä ei enää tunneta nuoruuden kuolemattomuutta. Aika lyhenee, ympäröivän maailman vauhti kiihtyy liian nopeaksi. Itse alkaa kasvaa syvyyssuunnassa, hahmottaa elämän rajallisuutta ja arvoa yhtä aikaa, ihastella maailmaa, jota saa vielä katsoa. Miten ovatkin niin kauniita tänä syksynä kirjavat lehdet, miten ihmeellistä ensimmäinen riite lätäkön pinnassa!

Vuodenkierto tuntuu levolliselta hengitykseltä, vakaalta ja tutulta. Yhä enemmän näkyy Luojan kädenjälki riisutuissa puissa, lintujen muutossa, kevään odotukseen käpertyvissä kukkasipuleissa. Yhä useammin pulppuaa sanaton rukous, kulkee päästä varpaisiin mustarastaan lauluna. Yhä vähemmän kaipaa selityksiä. Mieluummin vain asettuu elämään ja ikuisten käsivarsien keinutukseen, kulkee eteenpäin ihmetystä täynnä.

Suru ja ilo ottavat toisiaan kädestä, ikävä ja rauha punoutuvat lempeästi yhteen. Samassa kudelmassa elävät jouluun aukeava adventti, pitkäperjantain pimeys ja pääsiäisen järisyttävä ilo. Kaikki on eheää, säröistä virtaa valo, haavoista armo ja elämä.