Month: helmikuu 2018

Enkelihetkiä

HK

Muutto pakotti käymään läpi tavarakasoja, mutta onpa sen myötä täytynyt selvitellä myös sisäisiä varastoja. Kun lähtee entisestä arjestaan, tulee miettineeksi millaiseksi tahtoo tämän uuden rakentaa. Mitä vanhaa tarvitsen juurikseni, mitä on jätettävä menneeseen? Yhtäkkiä huomaa, että osa arjen asioista ei olekaan ollut itse valittua elämää, niihin on vain ajautunut. Joskus virta on vienyt ihan hyväänkin suuntaan. Monesti tuntuu kuitenkin käyvän niin, että omiin kipukohtiin tarttuu lisää taakkoja.

Elämänhallinta on hassu sana, sillä elämä ei ole hallittavissa. Se kulkee omia aikojaan, tuo ja vie, antaa ja ottaa. Se, mitä voin hallita on oma asenteeni kaiken keskellä. Väistänkö kivun vai annanko sen tulla kohti, muuttaa, mitä on tarpeen? Huomaanko ilon, joka onkin erilainen kuin ajattelin? Riittääkö minulle se, mikä on totta vai hapuilenko aina utuisissa unelmissa, jossain muualla?

Niin, ja mistä teen totta? Mitä valitsen arkeeni niistä asioista, joita voin valita? Ja ihmeen paljon voinkin valita! Kiireisten askelien sijaan kämmenen hitaan kulkemisen kissan aurinkoläikkäisen turkin läpi. Hotkitun lounaan sijaan pysähtymisen joka makuun, kiitollisuuden ruuasta ja tauosta. Tiskien kasaantumisen mieluummin kuin marttyyrin kitkeryydellä hoidetun toisen tiskivuoron. Kupillisen kuumaa kaakaota, Amélie-elokuvan musiikkia ja Maigret-dekkarin silloin, kun olen jo käynyt viettämässä omaa aikaa ja oikeastaan pitäisi tehdä ”jotain hyödyllistä”, mutta hymytöntä.

Rukouksen juuri silloin, kun valvon yöllä kipujani ja tekisi mieli kirota sekä elämäni että Jumala. Hymyn ja suukon sillä hetkellä, kun huulillani pyörii jo kirpeä kommentti.

Lapsena aavistelin usein pyhää kotiparketin aurinkoläikissä, lähimetsän puiden tuoksussa, kesäaamujen hiljaisuudessa. Nimitin tilanteita enkelihetkiksi. Ne olivat niin epätodellisen kauniita, valoa täynnä. Koskaan en kuitenkaan etsinyt tai löytänyt niitä arkeni ulkopuolelta. Ne tulivat sinne, missä olin – ja missä suostuin ne huomaamaan. Niitä ei varsinaisesti voinut kutsua tai tehdä, mutta niitä saattoi avoimin sydämin odottaa. Uskon, että niin se on edelleen.

 

Mielisyyksiä ja muutoksia

HK

Piispanvaaleihin liittyen sosiaalinen media pullistelee kommentteja ja kauhisteluja. Kuka huokaa ehdokkaan liberaalia linjaa, ketä kylmää konservatiivisuus. Aina on olemassa se joukko, joka halutaan torakkoina tallata saastuttamasta Sitä Oikeaa Kirkkoa. Siis sitä, jossa vallitsee samanmielisyys Hyvien Ihmisten eli Minun ja kaltaisteni kesken.

Ja tietysti syy kirkosta eroamiseen on aina niissä Toisissa, Pahoissa. Kehtaavatkin roikkua vielä äitikirkon helmoissa, mokomat (kirkollisveroa maksavat jäsenet). Menisivät ja perustaisivat omansa (niin että saisimme lopulta jäsenmäärän nousemaan hukkaamalla puolet entisestä porukasta)!

Kuka sitten oikeastaan on samanmielinen? Arkkipiispanvaalin ensimmäisen kierroksen alla tein vaalikoneen, joka kertoi, että minun kärkikolmikkoni oli itse asiassa nelikko, johon parin pronsettiyksikön eroin mahtuivat konservatiivien omina ehdokkaina pidetyt Luoma ja Auvinen sekä liberaalien suosikeiksi mainitut Inkinen ja Vikström. Jokainen heistä oli minun kanssani samaa mieltä suunnilleen samasta määrästä esitettyjä asioita. Jos olin yhden kanssa täysin eri mieltä jostakin, olin hänen kanssaan aivan samaa mieltä toisesta asiasta.

Niin että kun luin päivittelyjä konservatiivien “yllätyssuurista” lukemista tai liberaalin hapatuksen leviämisestä kirkossa, tuli osumaa kaikilta laidoilta. Olin ilmiselvästi torakoidenkin kategoriassa alhaisin, koska en ollut selkeästi mitään enkä kenenkään. Jos siis ryhtyisin perustamaan kirkkoa, siitä tosiaan tulisi minun näköiseni. Aivan ikioma. Toki se olisi kovin amputoitu ja toimimaton versio Kristuksen ruumiista, mutta olisipa ainakin samanmielinen.

Mutta mistä tietäisin, että se olisi oikeamielinen?

Pyrkimys hyvään ja oikeaan vääntyy niin kovin helposti ylimielisyydeksi. Alan kuvitella, että saan itse aikaan muutoksen, jonkinlaisen uskon ja kirkon puhdistuksen. “Kuitenkin”, kuten fransiskaanipappi Richard Rohr kirjoittaa, “riipumme yhdessä ja samassa armossa, jokainen kilvoittelemassa omien kääntymystarpeidemme kanssa”. Lopulta en voi puhdistaa edes itseäni, vaan ainoastaan kääntyä kohti parannusta eli Pararantajaa, Kristusta.

Jos toivon muutosta kirko(i)ssa tai toisissa ihmisissä, voin kyllä näpertää sitä omin pikku kätösin. Yleensä silloin jotakin muuttuu. Jos muutos itsessään ei kuitenkaan ole päämääräni, vaan haluan sen avulla saavuttaa hyvää ja oikeaa, minun on viisasta pitää likaiset käteni visusti suuremmissa käsissä. Niissä, jotka haavoitettuinakin kurottuvat siunaamaan satuttajiaan. Jeesus kun “ei ensiksi pyri muuttamaan muita, vaan maksaa muutoksen hinnan itse. – –  Hän ei käytä kärsimystään ja kuolemaansa saavuttaakseen valta-asemaa ja rangaistakseen muita, vaan pikeminkin muiden hyväksi saadakseen heissä aikaan muutoksen.”

Niinpä niin. “Ristillä kukaan meistä ei ole ohjaksissa., kukaan ei hallitse, kukaan meistä ei kykene ymmärtämään Jeesuksen tavoin. Ristillä joku muu hallitsee tilanteen. Joku muu on vastuussa. Aivan ilmeisesti joku muu rakastaa paljon kärsivällisemmin kuin me.”

Lainaukset: Richard Rohr & John Feister: Muutos alkaa meistä. Kirjapaja 2011. Sivut 58 ja 68.

Pikkuaskelia kirkkotiellä

HK

Istun nuhaisena kotona ja olen onnellinen siitä, että olen harmistunut. Tiistaisin olen tavannut käydä päivärukoushetkessä, mutta niistettyäni koko yön ymmärrän, etten voi lähteä. Harmissani on kyse enemmästä kuin rutiinien rikkoutumisesta. Tämä päivärukoushetki on ollut ensimmäinen harkittu päätökseni Tampereelle muutettuani. Valitsin sitoutua siihen ja tämä sitoutuminen on kantanut minua monin tavoin: Olen opetellut sen avulla vetämään rajaa, pysymään päätöksessäni silloinkin kun on tehnyt mieli uppoutua hyvin sujuvaan tekstiin tai kun minulle on tarjoutunut muuta tekemistä. “Ei, minulla on menoa klo 12”. Hiljaisen kirkon penkki on muodostunut minulle syliksi, jossa haluan viipyä ja pois jääminen tuntuu samalta kuin odotetun kohtaamisen peruuntuminen rakastetun kanssa: jään tyhjäksi ja tarvitsevaksi.

Syön sinkkiä ja arvioin mahdollisuuksiani päästä torstain viikkomessuun. “Herra, eihän minun tarvitse jäädä nälkäiseksi!”, huomaan henkäiseväni. Kaipuuni ehtoollispöytään tuntuu lähes kipuna kehossani. En jaksa kiinnostua siitä, mikä on papin nimi tai onko messulla teemaa, sillä olen menossa Kristuksen ruokittavaksi.

Ymmärrän: Tätä tarvitsen, yksinkertaista, kiertelemätöntä pyhää. En viihdettä, en seurakuntaharrastusta, en ihmistekoisia elämyksiä, en tunteiden pumppaamista. Tarvitsen Pyhän itsensä, lähelle tulevan Jumalan. Ja tarvitsen itseni, en mahdollisuutta rakentaa imagoa, todistella oikeanlaista ihmisyyttäni, katu-uskottavuuttani tai uskoni laatua valitsemalla tiedostavia, tyylikkäästi toteutettuja, trendikkäästi markkinoituja tai hauskasti nimettyjä tilaisuuksia. En halua tehdä kirkosta näköistäni, haluan sen tarjoavan minulle enemmän kuin mielihaluni: Kristuksen.

Jotenkin mieleeni nousi runoni vuosien takaa.

Sinun huoneesi, Herra,
on hiljainen syli,
minun haavaisen sieluni
lempeä lepo.

Kun muut ovat menneet
vain Sinä ja minä,
me istumme penkissä
vieretysten

ja sen hiljaisen kirkon
korkeat seinät
Sinun Henkesi huminaa
hyräilevät.

Sinun huoneesi, Herra,
on rakkauden syli,
jossa ylleni kaartuvat
Ikuisen kädet.

(HK 2005)