Yksi kriisi ei sulje pois toista. Ei sairauden, vaikean ihmissuhteen tai uupumuksen kokeminen takaa, että ihminen tästä selvittyään eläisi “onnellisena elämänsä loppuun asti”. Satujen ja tarinoiden onni kun tuppaa jäämään vihdoin saavutettuun suudelmaan tai sankarin voittoisaan kotiinpaluuseen. Ajanlasku päättyy siihen. The end.

Elämä kuitenkin jatkuu ylämäkineen ja alamäkineen. Se ei aina ole hellää, mutta jatkuvasti totta. Naurulla ja itkulla on molemmilla aikansa eikä kumpaakaan pidä väheksyä. Vaarallisinta on pelko. Se, että alkaa henki salpautuen odottaa, mikä kauhu tulee vastaan seuraavan mutkan takaa. Lakkaa luottamasta Tiehen askeltensa alla.

Myrskyisenä päivänä on helppo huomata villisti riehuva puuska puiden latvoissa. Ettei aurinko paista ja että palelee. Entä huomaanko eteenpäin työntävän tuulen voiman? Villasukat jaloissani ja takin ylläni, sen, että minulla itse asiassa on kaikki tarpeellinen kulkeakseni tässäkin myräkässä. Suostunko matkaan?

Mikä on onnea? Haluanko edes pastellisävyissä aaltoilevaa “happily ever after”-todellisuutta vai sittenkin sen mullantuoksuisen, vakaan rauhan, joka uskaltaa yhä syvemmälle elämän väkevään seikkailuun?

Eniten kesältä haluaa valoa ja lämpöä, auringon hellää kosketusta. Usein tulee huokaistua: Ei, taas sataa!

Joskus kuitenkin pysähtyy ja katsoo, kuuntelee: Pehmeänä humiseva sade kutsuu esiin vehreyden, keikkuu pikkupisaroina parvekkeenkaiteessa.

Aina ei voi odottaa jotain muuta. Jos jää kiinni haavekuviin, voi menettää kaiken sen, mikä juuri nyt on kaunista.

Ihminen on sillä tavalla kumma olento, että se pysyy paikallaan ellei ole syytä liikkua. Jos nyt jokin vähän hiertää, veivataan hetki ja etsitään parempaa asentoa tai yksinkertaisesti vain totutaan siihen, että tuntuu vähän kurjalta koko ajan.

Sammakon keittämistä käytetään esimerkkinä, kun puhutaan turtumisesta arvojen muutokseen: Jos sammakon laittaa suoraan kuumaan veteen, ei se sinne jää, mutta jos sen laittaa haaleaan veteen, jota sitten pikkuhiljaa kuumennetaan, se mukautuu lämpenemiseen ja hautuu hengiltä. Sama esimerkki pätee minusta muuallakin kuin arvojen alalla. Sitä turtuu, lamaantuu ja mukautuu monenlaiseen hiertämiseen kunnes kuvittelee, että elämän kuuluukin olla harmaa taakka.

Mutta entä jos ei? Jos ei kuulukaan jatkuvasti joustaa tässä ja mukautua tuossa. Luulen, että moni kristitty on kyllästetty ajatuksella loputtomasta ymmärtämisestä ja kumaraan asti nöyrtymisestä. Mikään ihmisyhteisöhän ei ole täydellinen, mikään tehtävä ei ole vain kivaa eikä maan päällä muutenkaan ole onnelaa. ”Kärsi, kärsi kirkkaamman kruunun saat” ja ”kerran kirkkaudessa…” Mutta mitäpä jos ymmärtämisellä ja nöyrtymisellä ei ole mitään tekemistä vallitseviin oloihin juuttumisen tai varsinkaan kirkkauden kanssa? Jos onkin mahdollista ja jopa toivottavaa jo ”tässä ajassa” liikkua siitä, missä on sietämätöntä olla?

Ei ole viisasta säntäillä impulsiivisesti sinne tänne. Sekin on totta, että joka elämäntilanteessa on hyvät ja huonot puolensa eikä maan päälle taivasta rakenneta. Kuitenkin on typerää tyytyä harmaaseen ja kuvitella, että ei olisi lupa nauttia koko Jumalan luomasta väriskaalasta. Ihmisen elossa on eri vaiheita. Tilanteet, paikat ja tehtävät muuttuvat, myös kutsumus muovautuu Kutsujan viisauden mukaan. Liike kuuluu elämään.

Joskus hiertävän asian kohdalla on hyvä kysyä: Onko tämän enää mahdollista kasvattaa minua tai onko minun enää mahdollista vaikuttaa tähän? Seuraako tästä ylipäänsä enemmän hyvää vai pahaa? Vastauksen mukaan voi sitten miettiä, olisiko kyse siitä, että se kivi pitää ottaa pois kengästä ja jatkaa matkaa.

Elä rohkeasti! toivotimme mieheni kanssa kummitytöllemme, joka juuri pääsi ylioppilaaksi.

Mitä on elää rohkeasti? Jos klikkiotsikoita on uskominen, rohkeus kasvaa vaatteiden vähenemisen myötä. ”Katso rohkeat kuvat” hehkuttavat ties mitkä julkaisut, kun tarkoittavat, että oikean tai keksityn julkkisnaisen tissiä ja reittä vilkkuu. Tai kun ovat ostaneet jonkun rajoja kunnioittamattoman paparazzin epätarkkoja räiskäisyjä melko tunnetun henkilön pelehtimisestä oman tai toisen puolison kanssa.

Rohkeuden tärkeyttä korosti myös Tom of Finland -elokuvan yhteydessä Helsingin Kaisaniemen metroportaiden juuressa pyörinyt mainostaulu, jossa nahkalakkiin, korkkareihin ja ”jumppapuku”-sukkahousuyhdistelmään pukeutunut nainen kyykki huulet anovasti avoinna. Kasvojaan rohkeudelle antoivat monet ihmiset nahkahousuissa, rintavakoa esittelevissä nahkatakeissa ja muissa asusteissa, jotka ilmiselvästi rohkeutta, vapautta ja ennen muuta rakkautta symboloivat.

Jotenkin uskallan arasti toivoa, että kummityttömme ja muut parikymppiset nuoret unelmoivat rohkeasti, eivätkä suostu luovuttamaan rohkeuttaan roolittajille. Että lakki, jonka he päähänsä painavat – olkoon se sitten ylioppilaslakki tai ammattilakki – ei ole toisten fantasioiden toteuttamista vaan oman tien kulkemista. Että heillä on rakkaudessa samanlainen vapaus kuin kerrostalon lenkkisaunassa: Tulla näkyviksi kaikista kuorista riisuutuneina, peittelemättä arpiaan ja poimujaan ja antaa toisille sama tila.

Että heillä on vapaus olla vapaita ja rohkeus olla rohkeita niin todesti, ettei sitä ole tarpeen todistella omaksumalla asetettujen roolien rikkomiseksi toisenlaisia, mutta yhtä ahtaita rooleja.

Elä rohkeasti! toivotamme edelleen. Sille kummitytölle, kaikille muille nuorille ja myös meille keski-ikään tai sen ylikin ehtineille. Älä anna minkään rajoittaa elämän kauneutta; Älä alistu toisten ihmisten tai oman itsekkyytesi määräysvaltaan, ettet päädy ajelehtimaan kenenkään muuttuvien mielitekojen mukaan. Kulje vapauteen vastuullisin askelin; Älä sekoita vapautta ja mielivaltaa. Ole rohkea, älä peloton, sillä vasta kun kokeilet mukavuusvyöhykkeesi rajoja, alat ymmärtää omien siipiesi kantavuutta ja Tuulta, jonka varaan on hyvä heittäytyä.