Kesäsade hyppii haavanlehdillä, pihlajassa. Nojaan sängynpäädyn tyynykasaan ja mietin, miten maisema voikin olla niin vehreä. Lehtiä, väriseviä, kimaltavia lehtiä ikkunantäysi.

Aina ei tarvita suuria suunnitelmia, ylväitä unelmia, maailmaa syleileviä päämääriä. Viriditas, elämänvoima, Pyhä Henki voi hengittää lävitseni kaikessa hiljaisuudessa. Joskus ei ei ole tarpeen tehdä, touhuta, järjestää. Joskus tärkeintä on olla, antautua.

Kerran kirjoitin:

Joskus
on aika
olla hiljaa ja kasvaa.
Ei aina ole sanojen aika.
Tai tekojen.
Joskus
on aika
istua ja odottaa,
että sireeni kukkii.
Että tuoksu hiipii sydämeen asti
ja alkaa kesä.

Nyt ymmärrän. Ehkä joskus vielä hyväksyn.