Usein kuulee puhuttavan, että nyt eletään vastakkainasettelujen aikaa. Ääripäät näyttävät korostuvan ja tilanteet kärjistyvän. Tämä ei kuitenkaan tapahdu ihan itsestään. Tiesitkö, että sosiaalisessa mediassa klikkauksilla tehdään rahaa ja tunteilla saadaan klikkauksia? On siis kannattavaa provosoida vastakkainasetteluja ja nostattaa tunteita.

Samalla eletään aikaa, jona ihmiset keskittyvät tavattoman paljon pohtimaan itseään ja identiteettiään. Minästä tulee helposti projekti, joka ohittaa kaiken muun. Minä-kokemus ohjaa toimintaa jopa siinä määrin, että ryhmistä ei niinkään tule yhteisöjä, vaan niiden on tarkoitus lähinnä vahvistaa omaa identiteettiä ja sisäistä matkaa. Kaikki valjastetaan “minän” palvelukseen.

Maailma, jossa yhtä aikaa “minästä” tulee kaiken keskus ja kärjistetyillä tunteilla tehdään rahaa, on melkoinen temmellyskenttä. Siellä on mahdotonta keskustella asioista tai vaihtaa mielipiteitä, koska aina on kyse henkilökohtaisuuksista. Ei ole neutraalia foorumia, on vain tunteisiin vetoava taistelu (ja joku, joka rikastuu sillä). Ja kun on aina kyse yksilön kokemuksesta, ei ole mahdollista löytää objektiivista totuutta tai yhteistä maaperää. Jää vain totuuksien huutokilpailu.

No, eipäs nyt vajota toivottomuuteen! Tällainen aika on nimittäin aivan loistava tilaisuus kokeilla jotakin, jonka tämä täti arvelee olevan muotia, nimittäin haastetta.

Jos haluat haastaa itsesi todella radikaalisti, kokeile tosissasi kristinuskoa. Se nimittäin väittää, että sinä et ole maailman napa. Se toteaa tyynesti, että kokemuksistasi viis, on olemassa ihmisen ulkopuolinen Totuus ja että hän on persoona (et siis kuitenkaan sinä). Se ei kutsu seuraamaan tunteitasi, vaan Kristusta. Siis häntä, joka “ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen vaan luopui omastaan”.

Krisinuskoksi ei riitä, että jaat profiilissasi jonkun järjestön linkin todistaaksesi olevasi hyvä ihminen, vaan sinulle halutaan antaa kokonaan uusi sydän, uusi identiteetti.

Jos haluat jatkaa haastetta, se alkaa kääntää katsettasi yhä enemmän ulospäin, Jumalaan ja toisiin ihmisiin. Sen lähtökohtana on, että jokainen ihminen on Jumalan luoma ja siksi arvokas. Se väittää, ettei elämässä ole kyse ennen muuta sinun oikeuksistasi toteuttaa itseäsi ja etsiä onneasi, vaan totuuteen ja rakkauteen pyrkimisestä.

Kristinuskoksi ei riitä, että taputtelet päähän samanmielisiä, vaan ohje on raju: Rakastakaa vihamiehiänne, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat. Siunatkaa niitä, jotka teitä kiroavat, rukoilkaa niiden puolesta, jotka parjaavat teitä.

Ei tunnu aina kivalta tuo kaikki. Siinä joutuu aika railakkaasti ulos mukavuusalueeltaan. Kristittynä eläminen ei olekaan helppoa, mutta yksinkertaista se on. Siinä on kyse suostumisesta pienelle paikalle. Erään entisen gospelbändin sanoin: Sinä Jumala, minä ihminen. Klassisen kristinuskon mukaan vasta tällä paikalla on mahdollista löytää todellinen minuutensa, joka kumpuaa kolmiyhteisestä Jumalasta.

Tästä minuudesta käsin myös vastakkainasettelujen maailma voi näyttää vähän toisenlaiselta. Rohkenen väittää, että Jumala ei tunne yhtään persua. Ei myöskään yhtään vihervassaria. Ei ainuttakaan änkyräkonservatiivia tai höttöliberaalia. Jumala tuntee ihmisiä, joilla on kasvot ja nimi. Ja jos Jumala kutsuu ihmistä nimeltä, sinun ja minun on syytä tehdä samoin.

Elämässä joutuu väistämättä tilanteisiin, joissa on eri mieltä toisen kanssa. Joskus asiat voivat olla niin isoja ja kipeitä, että ei mahduta edes samaan ehtoollispöytään. On sanouduttava irti jonkun ihmisen tai ryhmän ajattelusta tai teologiasta, on kenties jopa vaihdettava kirkon seiniä tai kirkkokuntaa. Voi jopa tuntea “pyhää vihaa” jotakin ajattelutapaa tai ideologiaa kohtaan.

On kuitenkin vaarallista lakata näkemästä ihmisten kasvoja ja kutsumasta heitä nimeltä. Jos ihmisistä tulee vain epämääräisiä ryhmiä, ollaan pian tatuoimassa numeroita käsivarsiin.

Kotipihassa kukkivat lemmikit. Maleksin kissan hihnan päässä kukkia katsellen ja muistin, että niitähän minulla oli ollut ylioppilaskimpussani melkein sata vuotta sitten. Tai tarkalleen ottaen 31 vuotta. Lemmikkejä ja kieloja. Mutta että 31! Mihin ne vuodet ovat menneet?

Aika on kulunut ja kuluttanut, mutta myös riisunut ja pelkistänyt, hyvällä tavalla. Usein tuntuu siltä, etten ehdi mukaan joka muutokseen, mutta vielä useammin huomaan ajattelevani, etten edes halua ehtiä. Joskus on parempi vain katsella ja arvioida rauhassa, punnita asioita hötkyilemättä.

Kaikkeen ei edes tarvitse käyttää aikaa. Kaikki ei kuulu minulle. Jos yrittää venyä joka juttuun, ei ehdi oikeasti mihinkään! En tarvitse jokaista tietoa tai arvausta, en mahdollisimman montaa uutista, en kaikkia kokemuksia. Minun kannanottoani tai osaamistani ei tarvita joka asiaan. Aika – tai se, mitä kypsyy sen myötä – alkaa kirkastaa sitä, mikä on oleellista. Mihin kuulun, mikä on minun palani maata viljeltäväksi ja varjeltavaksi.

On viisasta rajata vastuunsa, mutta myös valita kiinnostuksensa. On ihan luvallista todeta välillä: Not my cup of tea. Mieluummin valitsen, minkä kupposen tahdon kulauttaa: Nautinko oikeasti jokaisesta hehkutetusta kirjasta tai sarjasta? Viihdynkö kaikilla kinkereillä ja joka palstalla? Kaikkea hyvääkään ei tarvitse kokeilla.

Ennen muuta kannattaa varjella sydämensä. Ovatko minulle hyväksi kaikki ne herkut, joita on tarjolla? Mikä on hyvää, totta ja kaunista? Parempi hörpätä vain sellaisista mukeista, joissa on jotain puhdasta. Sellaista, joka pitää mielen kirkkaana ja sydämen elävänä.

Monelle lienee tuttu se kokemus, että on aivan typötyhjä. Ehkä rajat ovat vuotaneet, niin että kuka tahansa on saanut pyyhkäistä yli tarpeineen ja draamoineen. Ehkä on ollut vilpitön halu auttaa ja on lupautunut aina ja kaikkialle. Ehkä on alun alkaenkin tuntunut siltä, että itsellä ei ole mitään tarjottavaa maailmalle saati talenttia Jumalan käyttöön.

Mitä jos antaminen ei olekaan sitä, että kauhoo kaksin käsin itseään väsyksiin, ammentaa vesiastiansa pohjalta viimeisenkin liejun? Mitä jo onkin tarkoitus seistä siunauksen sateissa kädet avoinna ja sydän selällään, ottaa vastaan Jumalan pohjatonta rakkautta ja antaa sen valua yli?

Jos on tottunut rakkauden niukkuuteen, loputtomaan odottamiseen, osansa vaatimiseen ja lopulta alistuvaan tyytymiseen, voi olla vaikeaa ymmärtää Jumalan logiikkaa. Hänellä ei ole mitään tärkeämpää ja kiinnostavampaa kuin sinä! Itse asiassa hän ei ainoastaan toivo saavansa rakastaa sinua, hän juoksee vastaan syli auki! Oi, hän avasi sylinsä äärimmilleen ristillä!

Ehkä kutsumuksen täyttäminen tarkoittaa tätä: Lakkaa pinnistelemästä. Lepää Jumalan lähellä. Täyty kuin psalmin 23 malja. Avaa kätesi ja anna elävän veden pisaroiden vieriä sormepäistäsi, kutsua esiin vihertäviä alkuja siellä, missä hänen kanssaan kuljet.

Tammikuu oli puuduttavan harmaa. Heti helmikuussa pilkahti aurinko. Lumihiutaleet keikkuivat tuulessa, pikkupakkanen huurrutti polut ja nurmikot. Kurkistelin huonekasvien lomasta ihmeen kepeäksi käynyttä maisemaa.

Pitkän pimeän jälkeen voi olla vaikea tottua valoon. Se on kutsuvaa, mutta myös pelottavaa. Voiko siihen luottaa? Kestänkö koossa, jos nyt alan hengittää syvään ja tulen näkyväksi?

Epävarmassa maailmassa on helpompi elää valppaana ja varuillaan. Suojakseen voi kasata kuoren pätevyydestä, järkeilystä ja asemasta, uhkakuvista ja taisteluistakin. Kun käpertyy pieneksi suuren roolin taakse, oma agenda riittää. Ei tarvitse päästää ketään tai mitään lähelle, ei elämääkään.

Tässä ahtaudessa liikkuu Jumalan lempeä Henki, etsii säröä, josta valua sisään. Kutsuu, houkuttelee, kuiskii valoisia sanoja. Puhuu olevaksi, eläväksi kuin luomisen ensimmäisinä päivinä. Painaa Nasaretilaisen ihon omaa ihmisen ihoani vasten, muistuttaa: Minä tunnen. Minä tiedän. Minä olen.

Minä rakastan.

Luottamus on aina riski, heittäytymistä. Se on askel pois kaiken tietämisestä ja hallinnasta, jumalankaltaisuuden harhasta. Jos nojaan muuhun kuin omaan itseeni, näytän samalla tarvitsevuuteni ja haurauteni. Suostun ihmiseksi.

Rooli voi tuntua turvapaikalta, mutta lopulta se pettää. Jos jään paisuttamaan ja pöhöttämään kuortani, ahnehtimaan jumaluutta, haukkaan kerta toisensa jälkeen valetta. Tyhjät sanat, tyhjät lupaukset eivät koskaan kanna elämää. Elävä voi olla vain olemalla tosi.

Sitä toivoisi, että elämä olisi tyyni järvimaisema, selkeä ja levollinen. Monesti ympärillä on pikemminkin ruma, polvenkorkuinen aurausvalli ja päällä kasa lunta. Ei pääse eteen, ei taakse ja odotus on kaikkea muuta kuin levollista.

Joskus joutuu jököttämään tienpientareella pitkään. Lopulta tulee kuitenkin se hetki, kun alkaa olla voimavaroja valita: onko tässä pakko palella odottamassa kevättä vai voinko sittenkin tehdä jotain ennen sitä? Voin ehkä potkia kokkareita pienemmiksi ja hakea lapion.

Kun päätös toiminnasta alkaa itää, voi varautua siihen, että myös vastustus alkaa: ei tästä mitään tulee, turha vaiva, pakene ja käperry sohvannurkkaan! Jos siitä ei välitä, vaan ottaa esiin lapionsa, iskee ihan varmasti ensimmäiseksi sen kärjen jäähän, niin että tärähtää. Ja taas alkaa mutina: kamalan raskasta, et kuitenkaan selviä, luovuta!

Eikä se tähän lopu. Lapion heiluessa mutina kasvaa huudoksi: olet nolo, kaikki nauravat sinulle, kukaan ei luota sinuun, lopeta jo! Jos tätä häpeää päin menee, sen takana ei olekaan ilkkuvia kasvoja, vaan oma vapautunut nauru. Uskalsin!

Rohkeus ei ole sitä, että ei pelkää mitään eikä usko sitä, että ei epäile mitään. Rohkeaa on uskoa pelkoa vastaan, alkaa lapioida, vaikka kuinka epäilyttää. Pikkuhiljaa, lapiollinen kerrallaan lumivuoret siirtyvät, sinapinsiemenen kokoisina palasina.

Nykyään puhutaan paljon positiivisen ajattelun voimasta. Liian usein siitä tulee painostava vaatimus nähdä vain kukkia ja yksisarvisia, tuntea ja puhua vain kivaa sokerihöttöä. Sama kummallinen mentaliteetti on levinnyt myös kristilliseen kulttuuriin. Mutta mitä vahvaa on uskossa, joka kieltää tosiasiat? Sellainenhan jättää ihmisen jumiin tyhjien sanojen kuplaan, kun pitäisi alkaa lapioida.

Muutoksiin tarvitaan rehellinen tilannearvio ja sitoutumista. Tapahtuuhan niitäkin ihmeitä, jotka tuntuvat putoavan pikavoittoina postilaatikkoon. Silti uskallan väittää, että suurimmat ihmeet ja ihmeellisin rauha kasvavat hitaasti siellä, missä tehdään uskollista matkaa Kristuksen kanssa, väistelemättä elämää, omia kipuja ja Hänen haavojaan.

Pikkupakkanen pyyhkäisi marraskuisen Helsingin yli. Kävelin hiljakseen huurteisessa maisemassa, hengittelin alkavaa talvea. Kylmän kosketus kimalsi maatuvien lehtien reunoissa, hiipuvat värit muodostivat levollisen maton puiden alle. Joku pieni ja kepeä rapisteli näkymättömissä.

Rantojen tuntumassa merenpinta oli jäätynyt liikkumattomaksi, venesataman kaiteelle levisi kidepeitto. Käänsin ilahtuneet ajatukseni taivasta kohti: tämän kaikenko tosiaan sain tänään?

Seuraavana aamuna räntä ropisi ikkunalautoihin. Tuuli riepotti puita, kurainen maa pilkotti ohuen valkean kerroksen alta, lippu roikkui salossa kuin märkä rätti. Mietin vähän väsyneenä: tämän kaikenko tosiaan sain tänään?

Molempiin kysymyksiin vastaus on valtava kyllä. Tämän päivän sain, tämän elämän, kaiken sen kirkkauden ja kuran. Ne siunaukset, jotka keikkuvat kepeinä sydämen päällä ja ne, joissa pyhiinvaeltajan varpaat kastuvat ja palelevat. Tie on kaikkina päivinä sama, totuus ja elämä virtaavat vakaina olosuhteiden muuttuessa.

Kauneus ei ole vain selkeää maisemaa. Joskus sumu käärii sisäänsä, eikä eteenpäin näy. Silloin askel voi olla lyhyt, mutta yhtä lailla maa tuntuu jalkapohjaa vasten. Toisinaan on pysähdyttävä harmauteen, mutta yhtä lailla hengitys kulkee sisään ja ulos, muistuttaa elämän rytmistä.

Kristinuskon ytimessä on paradoksi, pimeyden ja valon leikkauspiste. Rujon ristiinnaulitun haavoista valuu suurin mahdollinen kirkkaus. Kun tekee mieli huutaa ”Jumala on kuollut!”, muista, että juuri tässä pimeydessä näkyi 2000 vuotta sitten Jumalan rakkauden syvyys, maailman valo.

Kesällä menetin yllättäen yhden ystävän, syksyllä hyvästelin toisen. Tällä kertaa kuolema tuli hiipien, pikkuhiljaa. Lopulta pyynnöt paranemisesta muuttuivat rukouksin saatteluksi. Rajan lähestyessä maailma tuntui ohenevan ja kirkastuvan. Kaikesta tuli oudosti läpikuultavaa, taivas valui kultaisten puiden lehdistä. Kahden maan kansalaisuus alkoi konkretisoitua.

Keski-iässä yllättää moni asia. Omat vanhemmat ovat yhtäkkiä vanhoja, ystäväpiirissä ei enää tunneta nuoruuden kuolemattomuutta. Aika lyhenee, ympäröivän maailman vauhti kiihtyy liian nopeaksi. Itse alkaa kasvaa syvyyssuunnassa, hahmottaa elämän rajallisuutta ja arvoa yhtä aikaa, ihastella maailmaa, jota saa vielä katsoa. Miten ovatkin niin kauniita tänä syksynä kirjavat lehdet, miten ihmeellistä ensimmäinen riite lätäkön pinnassa!

Vuodenkierto tuntuu levolliselta hengitykseltä, vakaalta ja tutulta. Yhä enemmän näkyy Luojan kädenjälki riisutuissa puissa, lintujen muutossa, kevään odotukseen käpertyvissä kukkasipuleissa. Yhä useammin pulppuaa sanaton rukous, kulkee päästä varpaisiin mustarastaan lauluna. Yhä vähemmän kaipaa selityksiä. Mieluummin vain asettuu elämään ja ikuisten käsivarsien keinutukseen, kulkee eteenpäin ihmetystä täynnä.

Suru ja ilo ottavat toisiaan kädestä, ikävä ja rauha punoutuvat lempeästi yhteen. Samassa kudelmassa elävät jouluun aukeava adventti, pitkäperjantain pimeys ja pääsiäisen järisyttävä ilo. Kaikki on eheää, säröistä virtaa valo, haavoista armo ja elämä.

Joskus elämä ikään kuin sulkeutuu. Tuuli kulkee puissa, lähikoulujen lapset kilkattavat poluillaan ja bussin jarrujen vingahdus kuuluu ikkunanraosta, mutta itse on liikkumattomassa, hiljaisessa kuplassa. Pitäisi tehdä valintoja, mutta suunta on hukassa ja olo avuton.

Ensin siellä räpiköi, hakkaa hätääntyneenä seiniä ja huutaa ulospääsyä. Sitten pysähtyy, hengittää ja kuulee syvemmin. Yhtäkkiä huomaa, miten paljon pelko painaa, että toiset sanat ovat tyhjiä ja toiset kantavat elämää, että armo ja totuus tarvitsevat toisiaan.

Pikkuhiljaa alkaa aistia, että hiljaisuus on täynnä läsnäoloa. Jumalan lempeä Henki valuu sen läpi kuin kesäaamun valo, kutsuu pyhään ja puhtaaseen. Maisema avartuu, askeleet vahvistuvat. Vakaa pohja kantaa väsyneitäkin jalkoja.

Lopulta uskaltaa arasti uskoa kotkan lentoon, kirkastuvaan tiehen, täyteen päivään.

Juhannusviikolla kuulin ystäväni yllättävästä kuolemasta. Lävitseni valui kylmä, epätodellinen olo ja mieleeni tuli ihan hassuja ajatuksia: se ei ole totta, koska meidän piti mennä piknikille! Pikkuhiljaa aloin ymmärtää, että ystäväni oli jo paremmissa pidoissa, siellä ”Karitsan suuressa salissa”, josta olimme viimeiseksi jääneellä tapaamisellamme yhdessä laulaneet. Silloin minuun laskeutui levollinen suru.

Surun rinnalla alkoi pulputa myös jotakin muuta: ihan käsittämättömän väkevä elämän tuntu. Yhtäkkiä ilma tuoksui kesältä ja lämmöltä, tuuli oli iholla lempeä eikä lintujen laulusta tullut loppua. Hengitin syvään, sillä ymmärsin, ettei toista tämän hetken kaltaista enää tulisi. Elämää ei voinut säilöä ja varastoida, se piti vain elää joka hetki.

Juhannusviikonloppuna kävelimme mieheni kanssa eväitä kantaen Mustikkamaalla. Meri aaltoili ja tuoksui, rantakallioiden painaumissa kukkivat orvokit ja ruohosipulit, heiluivat heinät. Istuimme veden ääreen ja riisuimme kengät. Painoin jalkapohjani lämmintä kalliota vasten ja tunsin, että olen elossa. Vilkutin mieleni perukoilla ystävälleni ja lupasin olla haaskaamatta minulle annettuja hetkiä.

Tehokkuus ei ole sopiva sana kuvaamaan hyvää elämää, paremmin sitä kuvaa mielestäni täyteys. Ei täysi kalenteri ja kiire, vaan elämän rikkaus. Se, että ei haikaile aina muualle, pois, vaan uskaltaa juurtua, ammentaa arjestaan, tavallisestaan. Ettei pyri joksikin muuksi kuin itsekseen, vaan katsoo Luojansa kuvaa ilo silmissään ja muistaa: Jumala näki, että se oli hyvä.

Ja miten ihmeellistä on, ajattelin katsellessani Helsingin rantoja, että nämä pienet hetkeni linkittyvät suurempaan. Olen osa historiallista jatkumoa ja minulla on ikuinen päämäärä. Minun aikani täällä on nyt, mutta edellisten sukupolvien rukoukset ovat olleet ennen omiani. Tulevien sukupolvien rukoukset jäävät jälkeeni. Kaikki me kuitenkin teemme matkaa samalla Tiellä, saman Kristuksen jalanjäljissä, elämän lämpö jalkapohjissamme.