Eräänä kevättalven aamuna työmatka sujui niin nopeasti, että päätin hypätä bussista aikaisemmin pois ja kävellä loppumatkan Hämeenpuistoon. Sorin aukion pysäkiltä seikkailin raitiotietyömaan läpi Koskikeskuksen taakse ja sieltä Kehräsaareen menevälle sillalle.
Vesi virtasi ja kimalteli kunnes tuli vastaan seinä. Siinä mielikuva raikkaasta ja väkevästä virrasta mureni. Kaikki roskat kertyivät tähän “pysäytyspaikkaan”, pyörivät vastemielisinä kasoina loukossaan.
Koronakaranteeni tuntuu toimivan vähän samalla tavalla. Kun elämä ei virtaakaan tutusti eteenpäin, pinnalle jää kellumaan yhtä sun toista. Asiat, joiden ohi on saattanut ennen sujuvasti soljua, eivät nyt olekaan väistettävissä. Astetta rajumpi paastonaika siis.
Siinä sitten miettii ahdistuksiaan, pettymyksiään ja pelkojaan, kun on pakko. Kenties syyttää koronaa ja poikkeustilaa, vaikka tosiasiassa se kaikki on ollut itsessä jo paljon aiemmin. Nyt vain tuli vastaan se seinä, jota vasten kuona kerääntyy.
Näin ainakin minulle kävi. Poikkeustila näyttää, mitä tutusta ikävöin – ja mistä itse asiassa olen koko ajan halunnutkin eroon. Huomaan sen, mikä ajoittain tylsässäkin arjessa on ollut aarretta ja sen, mitä olen turhaan roikottanut mukana. Näen pelkoni ja ahdistukseni, mutta niiden kautta myös sen, mitä pidän liian arvokkaana menetettäväksi. Toisin sanoen alan hahmottaa keskeisiä arvojani. En vain sitä kaunista listaa, joka kuuluu raapustaa, vaan niitä todellisia.
Kun nyt vaikuttaa siltä, että emme ihan heti pääse eroon koronasta (ja on hyvin mahdollista, että maailma on sen jälkeen meille rauhallista ja hyvää aikaa pitkään eläneille pysyvästi toisenlainen), lienee mahdollista myös selvitellä omaa kuonakasaansa roska kerrallaan. Joudumme väistämättä pohtimaan myös elämän rajallisuutta ja kuolemaa – ei enää ”siellä jossain” vaan kaikkialla.
Edellisessä tekstissäni kirjoitin pyhän ja “tavallisen” kosketuspinnasta. Melkein veikkaan, että useimmat elämämme ja itsemme “ohuista paikoista” löytyvät kaikenlaisten piiloteltujen ja väisteltyjen asioiden alta.
