Tullessani eräänä pakkaspäivänä kaupasta kotiin näin jotakin, joka valahti päästä varpaisiin silkkana ilona: Naapuri ripusteli joulupalloja pihapuiden alastomille oksille. Tammi sai hopeiset, vaahtera punaiset talvihedelmät. Valo leikki niiden pinnoissa ja mielessäni. Melkein kuulin tiukuja, lintuja.
Miten turhaa ja miten täydellistä, ilahduin. Hyödyttömyyden riemu, puhdas kauneus! Juuri se, mikä ei löydä sijaa koneiden sopukoissa, ainoastaan ihmisissä.
Maailmassa, jossa etsitään huippuosaajia antamaan 120%:n työpanos huipputiimeihin tai ”tehostetaan” koulutusta, jotta ihmiset olisivat nopeammin ”työmarkkinoiden käytettävissä”, on vaarana kadottaa sydämensä. Yli-ihmisyys kun ei jätä tilaa myötätunnolle, ei hyväksy rajallisuutta, ei näe kauneutta ilman välinearvoa. Tavallisesta tulee halveksittavaa heikkoutta.
Yli-ihminen, huippuviritetty suorittaja jättää taakseen turhanpäiväisen ihmisyyden rajoitteineen, mutta menettää vapautensa. Hänet todella otetaan tehokkaasti ”markkinoiden käyttöön”, välineellistetään. Eikä kone katsele sivuilleen, hengitä tuoksuvaa tuulta tai tunne auringon lämpöä ihollaan. Se ei voi valita muiden kuin siihen ohjelmoitujen päämäärien välillä tai se poistetaan viallisena. Ja lopulta se joka tapauksessa poistetaan.
Herra Majava varoittaa Narniaan päätyneitä lapsia: “- – voitte panna mieleenne, että kun tapaatte jonkun, jonka pitäisi olla ihminen ja joka ei vielä ole, tai joka aikoinaan oli ihminen eikä ole sitä enää, tai jonka pitäisi olla ihminen eikä ole, silloin olkaa varuillanne ja pitäkää ase valmiina.” (C.S.Lewis)
Paras ase yli-ihmisyyttä vastaan on ripustaa hopeapalloja helisemään tuuleen, jotta ihmiset muistavat sydämensä.