Kesäaamut ovat lempeitä. Riippumatta siitä, onko luvassa sadetta vai paistetta uusi päivä herää vehreänä ja linnunlauluisena. Parvekepuutarhani pyytää vettä. Tarjoilen sitä niin tomaateille, mansikoille ja yrteille kuin pelakuille, murateille ja orvokeillekin – ja niille kaikille muille, jotka ovat löytäneet paikkansa vihreässä pikkuviidakossa. Toisten sato ruokkii vatsaa, toisten sielua. Kokonaisuutena ne ovat suloinen, suojaava seinämä kaikkea karua ja kovaa vastaan.

Tervehdittyäni parvekekansan kävelen järvelle. Säässä kuin säässä vesi on tuttu syli. Rannat seisovat paikoillaan, puut peilaavat vakaita runkojaan järven pinnasta. Joku hassu lintu tai orava jaksaa aina pulputtaa ja säksättää, että valtakunnassa kaikki hyvin, ja minä uskon sen.

Paluumatkalla tutkin metsätien varresta varvut ja sammalet, löydän kukkia ja marjoja. Moni pieni ihme elelee vaivihkaa kaiken kasvillisuuden joukossa, kurkkii valoon sen verran kuin on tarpeen. Kulkija saa hetken katsella kauneutta, tallettaa sen mieleensä tai kameraansa – kumpikin on lopulta alkuperäiseen nähden utuinen.

Elämä on kaikkiaan vähän sellainen, utuisia välähdyksiä ja lyhyitä hetkiä, jotka jäävät helposti arjen perusasioiden varjoon. Mutta miksi sitä tasapitkää ja takkuista heinikkoa pitäisi ajatella perusasiana? Eikö perustavaa voisi olla juuri se pieni ja ihmeellinen, joka pilkistää yllättäen rutiinien seasta tai piilottelee rutiineissa? Jokainen kasvunmakuinen hetki, silmiin katsova hellyys, lämmin tuntu mielenperukoilla. Kaikki se vakaa ja pysyvä, jonka varassa elämä syntyy, kasvaa ja hengittää sinnikkäämmin ja varmemmin kuin yksikään repivä uutinen.