Kotipihassa kukkivat lemmikit. Maleksin kissan hihnan päässä kukkia katsellen ja muistin, että niitähän minulla oli ollut ylioppilaskimpussani melkein sata vuotta sitten. Tai tarkalleen ottaen 31 vuotta. Lemmikkejä ja kieloja. Mutta että 31! Mihin ne vuodet ovat menneet?

Aika on kulunut ja kuluttanut, mutta myös riisunut ja pelkistänyt, hyvällä tavalla. Usein tuntuu siltä, etten ehdi mukaan joka muutokseen, mutta vielä useammin huomaan ajattelevani, etten edes halua ehtiä. Joskus on parempi vain katsella ja arvioida rauhassa, punnita asioita hötkyilemättä.

Kaikkeen ei edes tarvitse käyttää aikaa. Kaikki ei kuulu minulle. Jos yrittää venyä joka juttuun, ei ehdi oikeasti mihinkään! En tarvitse jokaista tietoa tai arvausta, en mahdollisimman montaa uutista, en kaikkia kokemuksia. Minun kannanottoani tai osaamistani ei tarvita joka asiaan. Aika – tai se, mitä kypsyy sen myötä – alkaa kirkastaa sitä, mikä on oleellista. Mihin kuulun, mikä on minun palani maata viljeltäväksi ja varjeltavaksi.

On viisasta rajata vastuunsa, mutta myös valita kiinnostuksensa. On ihan luvallista todeta välillä: Not my cup of tea. Mieluummin valitsen, minkä kupposen tahdon kulauttaa: Nautinko oikeasti jokaisesta hehkutetusta kirjasta tai sarjasta? Viihdynkö kaikilla kinkereillä ja joka palstalla? Kaikkea hyvääkään ei tarvitse kokeilla.

Ennen muuta kannattaa varjella sydämensä. Ovatko minulle hyväksi kaikki ne herkut, joita on tarjolla? Mikä on hyvää, totta ja kaunista? Parempi hörpätä vain sellaisista mukeista, joissa on jotain puhdasta. Sellaista, joka pitää mielen kirkkaana ja sydämen elävänä.