Aurinko houkutteli minut tänään ulos keskellä päivää. Suljin koneen, oven ja suuni, annoin tuloaan tekevän kevään ryöpsähtää lävitseni. Yhtäkkiä ymmärsin, että minun oli ollut sitä ihan hirveän kova ikävä. Olin kaivannut värejä, ääniä, tuoksuja, auringon tuntua iholla.

Kävelin rantapusikkoon ja pysähdyin. Riemukas sirkutus täytti ilman. Yritin tavoittaa lintuja katseellani, mutta onnistuin näkemään vain vilauksen siellä, siiveniskun täällä. Kuitenkin koko puiden latvuston täytyi olla täynnä sirkuttajia, heräämisen riemua.

Pyhä Henki on kuin linnunlaulu, ajattelin. Hän täyttää koko tilan, osuu sydämen perukoille saakka, mutta ei pyri näkyviin. Tärkeintä ei ole huomion herättäminen, vaan se, mitä sydämissä tapahtuu.

Helsingin sanomien mielipidepalstalla oli 4.1.2017 kirjoitus, jossa arvosteltiin helsinkiläisiä (ev.lut.seurakuntien) kirkkoherroja hätämajoituksen järjestämisestä asunnottomuuden asiantuntijoita kuulematta. Äkillistä majoitukseen ryhtymistä pidettiin huomiohakuisuutena ja epäselvällä visiolla intoilemisena, joka teki hallaa kentällä tehdylle työlle.

*Lue koko teksti tästä: Kirkkoherrat sooloilevat auttamistyössä

Oma asiantuntemukseni ei riitä ottamaan kantaa hätämajoitukseen tai kirkkoherroihin (ehkä heitä ja heidän motiiveitaan ei yhtenä nippuna voisikaan tarkastella), sen sijaan kiinnostuin ajatusmallista, jonka kirjoittaja näki vaikuttavan tämän tempauksen takana: ”Hätäily on samassa linjassa seurakuntayhtymän toimintakulttuurin muutoksen kanssa. Nykyistä toimintaa ei nähdä riittävänä, vaan olisi tehtävä ­jotain uutta, erilaista ja mahdollisimman näkyvää.” Entisenä seurakunnan työntekijänä tunnistan tämän mallin. Se liittyy uskoakseni some-kulttuurin muokkaamaan maailmaan, jossa ihmistä tai asiaa ei ole olemassa ilman medianäkyvyyttä ja jossa kaikkeen pitää reagoida heti, mielellään räväkästi.

Kirkon ja sen viestinnän on hyvä olla siellä, missä ihmiset ovat. Myös sosiaalisessa mediassa. Ajoittain on kuitenkin syytä kysyä, mikä on tykkäysten hinta. Onko mielekästä omaksua toimintakulttuuri, jossa nopea reagointi tai ”hyvä pössis” on itseisarvo, ei välttämättä väline hyvään päämäärään? Entä mihin johtaa some-maailmalle tyypillinen keskittyminen julkisuuskuvaan ja suureen näkyvyyteen? Kenen kasvoja kirkastetaan?

Seurakunnan perustyössä on paljon sitä, mikä ei näy. Pitkäjänteinen puurtaminen lapsiryhmien, vaikeissa elämäntilanteissa olevien ihmisten tai vaikka kuorolaisten parissa ei ole ”mediaseksikästä”, siitä ei saa revittyä hurjia otsikoita eikä hulppeita kampanjoita ellei joku mokaa kunnolla. Kuitenkin juuri siellä, ihmisten keskellä, tapahtuu kohtaamisia, sydämissä liikkuu. Kyllä, kohtaamisia tapahtuu myös somessa ja sielläkään kaiken ei tarvitse eikä edes kuulu olla otsikoihin reviteltävissä. On asioita, joiden ympärillä pitää saada olla pyhä hiljaisuus, tilaa Hengen hellyydelle. Aikaa. Jos seurakuntien työntekijöiden joukko valjastetaan julkisuuskuvan eikä Nasaretin miehen palvelukseen, kuka kulkee siellä, missä särkyneet ja väsyneet ja tavalliset ihmiset ovat?

Suurilla tempauksilla on paikkansa eikä perustyönkään tarvitse toimia samalla ”kerho-sapluunalla” vuosikymmenestä toiseen, myös some voi ja sen pitää voida olla osa perustyötä, ei ylimääräinen koriste. Muuttumaton sanoma dynaamisesta Jumalasta haastaa etsimään jatkuvasti uusia tapoja välittää viestiä: Suurin mahdollinen rakkaus ei laske tykkäyksiä. Mutta… Ortodoksipappi Lars Ahlbäck sanoitti joulua edeltävän paaston tarkoitukseksi osuvasti oikealle taajuudelle virittäytymisen. Paasto, siis pysähtyminen, suunnan tarkistaminen, unohtuu luterilaisessa kirkossamme liian helposti touhun ja toiminnan ja uskottavuuden vakuuttelun taakse. Kaiken muutoksen keskellä on tärkeää pysyä taajuudella, Pyhän äärellä, ettei tempauksista, mainoksista ja medianäkyvyydestä katoa substanssi.