Juhannusviikolla kuulin ystäväni yllättävästä kuolemasta. Lävitseni valui kylmä, epätodellinen olo ja mieleeni tuli ihan hassuja ajatuksia: se ei ole totta, koska meidän piti mennä piknikille! Pikkuhiljaa aloin ymmärtää, että ystäväni oli jo paremmissa pidoissa, siellä ”Karitsan suuressa salissa”, josta olimme viimeiseksi jääneellä tapaamisellamme yhdessä laulaneet. Silloin minuun laskeutui levollinen suru.

Surun rinnalla alkoi pulputa myös jotakin muuta: ihan käsittämättömän väkevä elämän tuntu. Yhtäkkiä ilma tuoksui kesältä ja lämmöltä, tuuli oli iholla lempeä eikä lintujen laulusta tullut loppua. Hengitin syvään, sillä ymmärsin, ettei toista tämän hetken kaltaista enää tulisi. Elämää ei voinut säilöä ja varastoida, se piti vain elää joka hetki.

Juhannusviikonloppuna kävelimme mieheni kanssa eväitä kantaen Mustikkamaalla. Meri aaltoili ja tuoksui, rantakallioiden painaumissa kukkivat orvokit ja ruohosipulit, heiluivat heinät. Istuimme veden ääreen ja riisuimme kengät. Painoin jalkapohjani lämmintä kalliota vasten ja tunsin, että olen elossa. Vilkutin mieleni perukoilla ystävälleni ja lupasin olla haaskaamatta minulle annettuja hetkiä.

Tehokkuus ei ole sopiva sana kuvaamaan hyvää elämää, paremmin sitä kuvaa mielestäni täyteys. Ei täysi kalenteri ja kiire, vaan elämän rikkaus. Se, että ei haikaile aina muualle, pois, vaan uskaltaa juurtua, ammentaa arjestaan, tavallisestaan. Ettei pyri joksikin muuksi kuin itsekseen, vaan katsoo Luojansa kuvaa ilo silmissään ja muistaa: Jumala näki, että se oli hyvä.

Ja miten ihmeellistä on, ajattelin katsellessani Helsingin rantoja, että nämä pienet hetkeni linkittyvät suurempaan. Olen osa historiallista jatkumoa ja minulla on ikuinen päämäärä. Minun aikani täällä on nyt, mutta edellisten sukupolvien rukoukset ovat olleet ennen omiani. Tulevien sukupolvien rukoukset jäävät jälkeeni. Kaikki me kuitenkin teemme matkaa samalla Tiellä, saman Kristuksen jalanjäljissä, elämän lämpö jalkapohjissamme.