Tässä sitä taas ollaan, muuttolaatikoiden keskellä, havahdun. Käyn mielessäni läpi menneitä kuukausia, ihmettelen ajan nopeaa juoksua. Seuraava osoite on muutaman kilometrin etelämpänä kuin nykyinen – valummeko siis pikkuhiljaa Tampereelta takaisin Helsinkiin?

Nyt ei ole sen aika. Matka on kesken. Onko täällä vielä mukaan poimittavaa vai onko tarkoitus jättää tänne jotakin – en tiedä. Ehkä molempia. Joskus uusi aukeaa vasta sitä mukaa kuin vanha tekee tilaa.

Käsiini osui kirjastossa Suomen ortodoksisessa kirkossa vaikuttaneen Irinja Nikkasen elämästä ja työstä kertova kirja. Katkelma Nikkasen suomentamasta Pavel N. Evdokimovin tekstistä pysäytti: “- – rukoileminen on keskeytymätöntä yhteyttä Jumalaan ja taitoa tulkita Raamattua Sanan elävän läsnäolon valossa, Ainaolevan läheisyyden hehkussa. Se ei merkitse missään tapauksessa spekulaatiota tekstin johdosta, vaan ihmishengen ja Jumalan hengen – – välistä dialogia.” Ja “ihminen ei spekuloi, vaan muovautuu uudelleen.” (Hernberg: Kauneuden voimaa etsimässä, s.192-193)

Kulunut vuosi on ollut juuri tätä. Tavattoman raskas elämänvaihe miehen työpaikan & avioliittomme mylleryksineen, muuttoineen ja oman paikkamme etsimisineen on ollut yhtä aikaa syvälle pudottava ja syvältä muokkaava – voiko Pyhän kohtaaminen olla jotakin muuta? Kun kaipaa dialogiin Jumalan kanssa unohtaa helposti, ettei ehdottoman Hyvän kohtaaminen koskaan tapahdu ihmisen ehdoilla. Kuitenkin todellinen muutos ja kasvu näyttää tapahtuvan vain kosketuksissa Häneen.

Matkalla oleminen on uudelleen muovautumista. Sitä, että kerta toisensa jälkeen ottaa konkreettisen tai kuvaannollisen reppunsa ja lähtee liikkeelle, vaikka olisi turvallisempaa jäädä aloilleen. Matkallaolijan on luotettava Tiehen, uskallettava astua eteenpäin silloinkin, kun jalat vapisevat ja sydän väpättää lampaanhäntänä rintakehää rikki. “Ole luja ja rohkea, älä pelkää äläkä lannistu…”, vaikka et näe mutkan taakse. Tai kun luulet näkeväsi, kun pelkäät eniten muuttumattomuuden painoa, arjen harmaata, puristavaa kouraa.

Banaanilaatikko toisensa jälkeen täyttyy tavarasta ja minä jatkan dialogia, hengittelen Henkeä kodin kaaoksessa. Ihmettelen kulunutta aikaa ja itseeni piirtyneitä kulumia – elämän merkkejä vai Jumalan? Sillä ei ole väliä. Ainut tarpeellinen on suostua keskusteluun, jäädä tähän läsnäoloon, elämään.

Lähden metsään. En erämaahan, en kauas kaupungista. Ihan vain lähiön reunamille, mutta kuitenkin puiden katveeseen.

Kuljen hiljaa ihmetellen vihreää syliä, kun kulkuni tyssää. Polun yli on kaatunut puunrunko, toinen, kolmas ja vielä neljäskin. Osa helposti kierrettäviä, osa ei. Kiukuteleva polveni on ollut köhän takia viikon liikkumatta eikä tahdo taipua kiipeämiseen. En voi tietää, mitä mutkan takaa löytyy. Voi olla, että kulku käy helposti ja esteettä. On kuitenkin myös mahdollista, että vastaan tulee tätäkin pahempi rytö ja suma.

Tällä kertaa en päästä harmia kuohahtamaan. Annan käteni kulkea lähimmän rungon pintaa, tunnustelen, ihmettelen. Hymy leviää mieleeni: Miten monia vuosia tämäkin puu eli ja nyt se tarjoaa minulle kylkensä, pysähdyspaikan.

Kun tie on tukossa, voin valita. Mitä edessäni onkin, se on joko harmittava este tai siunattu mahdollisuus tuumaustauolle. Pysähtyminen voi turhauttaa, etenkin, jos matka tuntuu etenevän olematonta vauhtia – tai ei ollenkaan, niin kuin usein ajattelen. Jokin minussa kuitenkin kasvaa ja muuttuu, jatkuvasti. Riippumatta siitä, miltä kulkuni ulospäin näyttää.

Esteen kiertäminen voi hidastaa matkaa, mutta myös avata uusia, yllättäviä maisemia. Ehkä päämäärä, jonne olin pyrkimässä, ei ollutkaan se paras. Tai polku, jota kuljin, olisi ollut liian suora ja mielikuvitukseton tie. Väistän puunrunkoja niin paljon, että katseeni löytää vihreässä valossa kylpeviä sammalmättäitä – yksi kauneimmista asioista, joita tiedän – ja tunnen syvää kiitollisuutta tientukkeesta. Ilman sitä olisin kulkenut ohi.

Elämän kaikki vaiheet ovat arvokkaita. Ne, jotka näyttävät pelkältä pitkäksi venyneeltä istumiselta odotushuoneessa tai esteissä rämpimiseltä, voivat lopulta osoittautua hyödyllisimmiksi. Jos pääsen kiitämään ohituskaistaa, en ehkä huomaa poimia mukaani kaikkea sitä, mitä eväikseni tarvitsen. Kenties helpoin ja nopein tie ei vie lainkaan perille, sillä lopulta matka itsessään saattaa olla osa päämäärää.