Hiljaisuus. Sitä haetaan, siitä jopa maksetaan. Ja kuitenkin hiljaisuudestakin etsitään jonkinlaista ääntä: Omaa sisintä todellisuutta, minuuden syvintä säveltä. Kenties Jumalan puhetta.

Mutta joskus kaikki vaikenee. Minä olen kadoksissa itseltäni, vaikka olosuhteet olisivat otolliset löytämiseen. Jumala ei sano sanaakaan. Ovet eivät avaudu, suunta ei kirkastu, kutsu ei kuulu. Olen vain, osaamatta oikeastaan enää odottaa.

Sillä välin joku toinen löytää paikkansa, saa tehtävän. Ottaa rohkeita askelia tai malttaa hidastaa entisiä, niin että asettuu elämäänsä. Ovet avautuvat, vaivannäkö palkitaan, syli ja sydän täyttyvät kypsyvistä hedelmistä.

Minä vain olen.

Ja silti sielläkin, missä hiljaisuus on syvempää kuin siedän, myös Hän on. Suurempana ja vakaampana kuin pieni maailmani, olemassaoloani todellisempana. Hän, kaiken alkulähde.

On helppoa ottaa uskossa vastaan terveys ja menestys, jumalallinen voima, se kaikki, mitä ihminen haluaa – minäkin. Vaikeampaa on ottaa uskossa vastaan myös sairaus ja menetys, hauraus ja mitätön arki. Kuitenkaan usko, joka ei katso ihmisen haluja kauemmas, ei myöskään yllä maailmankaikkeuden Luojaan.

Joskus Herra ja eläväksi tekijä odottaa vasta siellä, missä kaikki ääni on vaiennut. Siellä, missä hiljaisuus koskee ja kirvelee. Siellä, missä en voi enää pitää kiinni uskostani, vaan ainoastaan levätä siinä tosiasiassa, että Hän on ja pitää kiinni minusta.