Uudella paikkakunnalla, uudessa elämäntilanteessa ikävä tulee tutuksi tunteeksi: Kukkamaani heräilee kevääseen kotitalon seinustalla enkä saa tunkea käsiäni sulavaan, elämäntäyteiseen multaan. Tai ihmetellä naapureiden kanssa esiin putkahtavia krookuksia, skilloja, jouluruusun aukeavia nuppuja! Kaupunki kaivautuu esiin talven jälkeen, mutta en voi kipaista ystävieni seurassa kevään ensimmäiselle jäätelölle tuomiokirkon rappusille. Miehellä on oma, varsin tiivis elämänpiirinsä opinahjossaan enkä minä kuulu siihen – oma teologiverkostoni (siis opiskeluaikaisten ystävien joukko) ja heidän myötään monet innostavat keskustelut sekä syvä yhteys jäivät Helsinkiin.

Viihdyn itsekseni ja tarvitsen paljon omaa aikaa. Nyt olen kuitenkin – ehkä ensi kertaa elämässäni – tuntenut riipivää yksinäisyyttä. Samalla myös tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden tunne on alkanut valua minuun. Tiskialtaan ja pyykkikoneen ääreen painottuva elämä ei kanna, kissanpaskojakin on tullut siivottua ihan riittävästi. Ehkä tässä yksinäisyydessä korostuu se, että olen liian monta vuotta palanut liian pienellä liekillä. Osaamiseni ja lahjojeni jääminen ”varaston hyllylle” on syönyt sekä itsetuntoani että jumalasuhdettani. On useammin kuin kerran tullut kysyttyä: Olenko minä joku maanantaikappale, jolle ei ole mitään käyttöä?

Tuntuu siltä, että moni yritys päästä eteenpäin päättyy tavalla tai toisella seinään. Se on tietysti turhauttavaa. Toisaalta mikään ei pidä niin tiiviisti kiinni rukouksessa kuin sulkeutuvat ovet. Samalla kasvaa oma sisäinen ryhti: Minun arvoni ei riipu siitä, kuinka monta tietä menee tukkoon. Sitä ikään kuin asettuu kasvokkain Jumalansa kanssa ja näkee kuvansa täydellisen rakkauden peilistä. Toteaa tyynesti, että tämä minä olen ja ai että olenkin hyvä. Omat pettymykset ja toisten odotukset lakkaavat pitämästä niin kovaa meteliä.

Tulee ymmärtäneeksi myös sen, että saa tutustua tai olla tutustumatta uusiin ihmisiin oman persoonansa mukaan. Saa jakaa itsestään vain heille, joille haluaa ja vain sen verran kuin haluaa. Pari rukousystävää lähellä ja pari puhelimen päässä voi olla jossain elämänvaiheessa myös ihan riittävä seurakunta.

Ja kyllä, sieltä liikkumattomuudesta ja pimeästä alkaa pikkuhiljaa kasvaa jotain. Tällä kertaa se oli rytmi, joka sai lopulta sanat.

Minussa soi kevät

Kuva ei ole tältä keväältä, mutta joka tapauksessa kukkamaastani.

Minun luurini on pieni palikka, jossa on muitakin toimintoja kuin puhelin, tekstiviestit ja kello, mutta käytän vain näitä. Maksoin siitä uutena kolmisenkymppiä pari vuotta sitten. Siinä ei ole kosketusnäyttöä eikä isoa ruutua. Kuoret olen tuunannut liimaamalla takakanteen muutaman museon pääsylipputarran.

Olen valinnut elää ilman älypuhelinta. En tarvitse jatkuvasti nettiä enkä halua päivittää sosiaaliseen mediaan missä liikun. Rehellisesti sanottuna en myöskään tahdo koko ajan tietää, missä tuttavapiirini sijaitsee ja mitä tekemässä. Katson mielelläni kivoja kuvia ihmisten elämästä, mutta en silloin, kun ympärilläni on muuta katsottavaa ja koettavaa. Joskus olisi mukavaa itse napata hauska tilannekuva ja puhelimessahan kamera kulkisi näppärästi mukana, mutta ainuttakaan menetettyä kuvaustilannetta en ole jälkeenpäin jäänyt harmittelemaan. Useimpia en edes muista.

En vastusta teknologiaa. Vastustan ajatusta, että ihminen ei saa itse määritellä elämäänsä ja tarpeitaan, vaan laitteet ja trendit (sekä ne hyvin vainuavat bisnesmiehet) saavat tehdä valinnat. Mielestäni olen tehnyt vain laitevalinnan, joka vastaa omia tarpeitani. Olen kuitenkin joutunut huomaamaan, että samalla olen tullut valinneeksi elämäntavan, kenties jopa kokonaisen todellisuuden.

Käytännön asioissa älyttömän puhelimen käyttö tahi puhelimen käyttö älyttömänä (mikä lienee lähempänä omaa tilannettani, sillä onhan noissa perusluureissakin vaikka mitä, jos jaksaa miniruudulta tihrustaa) tarkoittaa mm. seuraavia juttuja:

En ole WhatsApp-ryhmissä (eli putoan helposti kärryiltä vaikkapa veljeni perheen kuulumisista) enkä käytä muitakaan appeja, en käteviä enkä turhia. Silmälaseja valitessani katson vain peiliin, en kameraan. Muistiinpanot kirjoitan käsin, en naputtele ruudulle tai ota kuvaa. Sähköposteihin ja messengeriin pääsen vain silloin, kun olen läppärilläni eli liikkuessani minut saa kiinni “vain” joko soittamalla tai tekstiviestillä. Ainut emoji, jonka luurini tunnistaa on hymynaama eli kaikki kavereiltani tulevat tekstarit ovat täynnä tyhjiä ruutukuvioita, joille näppärästi kuvittelen jonkinlaisen kivan sisällön (olen siinä aika hyvä).

Eniten käyttämieni bussilinjojen paperiset aikataulut kulkevat mukanani paperisen kalenterin välissä. Bussissa istuessani näen vaihtuvat maisemat, en kissavideoita, kavereiden kuulumisia tai uutisia eikä kukaan tiedä missä olen. Etsiessäni uusia kohteita kaupungissa, selaan etukäteen koneeltani karttaa ja painan mieleeni maamerkit. Liikkeelle lähdettyäni katselen ympärilleni ja yhdistelen päähäni painettua reittiä siihen, mitä näen – joskus mukanani on paperinen kartta. Onnibussissa näytän post it -lappua, johon olen raapustanut sähköpostiini tulleen numerosarjan. Jos päivitän facebookkiin reissujani, se ei koskaan tapahdu reaaliajassa, vaan vasta kotiin palattuani.

Joku saattaa sanoa, että olen ajastani jäljessä. Mielestäni asia on päinvastoin: Olen erittäin läsnä ajassa. Jos minulla olisi mahdollisuus käyttää jatkuvasti nettiä, en enää hallitsisi ajankäyttöäni, vaan roikkuisin surffailemassa ja somessa tauotta. Menettäisin hetken – tai useita tunteja vuorokaudessa. (Aikanaan mieheni kyllästyi siihen, että jäi aina jumiin telkkarin ääreen, vaikka ei varsinaisesti halunnut katsoa sitä. Niinpä hän kärräsi laitteen autotallin perälle ja sinne se sai jäädä. Minä olen tavallaan tehnyt saman jättämällä älyluurin hankkimatta.)

Eikö somessa vietetty aika sitten ole aikaa ihmisten parissa? Minulle se ei ole sitä. Some-maailman hektisyys ei sovi rytmiini, se repii ajatukseni hajalle ja kadotan niin ihmissuhteet kuin omat kokemuksenikin päivitysten maailmaan. Jo nyt, kun käytän sosiaalisista medioista vain facebookkia (tämä blogi ei ole kovin sosiaalinen) vain läppäriltä  huomaan liian usein miettiväni elämää sen kautta, miten saan asiat muotoiltua näppäriksi päivityksiksi ja hätäileväni, pystynkö nopeasti ja taitavasti osallistumaan keskusteluihin. Samaan aikaan ahdistun siitä, miten nopeasti ja siksi usein aika vähillä taustatiedoilla some-keskustelut etenevät enkä halua olla osa tällaista keskustelukulttuuria.

Kirjoitustyöni kannalta on tärkeää, että pysyn herkkänä sekä ulkoiselle että sisäiselle maailmalle, joten rajaamalla netin käyttöäni suojaan myös työkykyäni. Lisäksi välttämällä some-kieltä vaalin kielellistä ilmaisuani. Oman hyvinvointini vuoksi tarvitsen paljon virikkeetöntä aikaa ja tilaa, toisin sanoen en kestä jatkuvaa viestien, päivitysten ja kilahdusten tulvaa. Ymmärrän näin rajaavaani myös työmahdollisuuksiani viestinnän parissa, mutta kaikkea ei voi saada. Uskoakseni on viisainta valita hyvinvointi ja työkyky aina, kun se on mahdollista.

Joskus joudun selittelemään puhelinvalintaani. Se on minusta kummallista, jopa huolestuttavaa (Voiko joku laitehankinta, vieläpä melko hintava sellainen, olla The Normaali?). Kuten sanottu, tarvitsin seuraavat toiminnot: Puhelin, tekstiviestit, kello (myös herätyskello). Ostin laitteen, joka vastasi tarpeitani. Joku muu tekee toisenlaisen valinnan omista lähtökohdistaan.