Olen tullut lukeneeksi useita taiteilijaelämäkertoja ja katsoneeksi tai kuunnelleeksi dokumentteja monista luovista ihmisistä. On ollut kiehtovaa päästä kurkistamaan kirjailijoiden, kuvataiteilijoiden, tanssijoiden, valokuvaajien, muusikoiden, suunnittelijoiden, arkkitehtien, ohjaajien, näyttelijöiden jne. elämään. Olen kohdannut sisäistä paloa, pulppuilevaa innovatiivisuutta, sinnikkyyttä, vahvaa kokemusmaailmaa. On ollut suorastaan päihdyttävää eläytyä kaikkeen tähän: samaa voimaa on minussakin, kunpa minäkin…

Tänä kesänä luin Danielle Miettisen kirjan Isät – neljän miehen tie katolisiksi papeiksi Suomessa. Yhtäkkiä koko huumaava pauhu vaimeni. Seisoin hämmentyneenä kuin Elia myrskyn ja jylinän jälkeen ja kuuntelin hiljaista huminaa.

Aikana, joka hehkuttaa itsensä toteuttamista ja sydämen äänen seuraamista on pysäyttävää päätyä nöyryyden ja uskollisuuden äärelle. Kasvoille tuntuu virtaavan raikasta ilmaa, maisema kirkastuu. Muistaa taas itseä syvemmät juuret, liekin, joka ei sammu oman sisäisen palon hiipuessa.

Kulttuuri ja taide ovat väkeviä eväitä. Ne osuvat ihmisen ydinkerroksiin, sinne, mihin on painettu luovan Jumalan kuva. Siksi kysyin: mistä lähteestä haluan luovuuteni ammentaa? Jos kutsumus irrotetaan Kutsujasta, mikä on lähtökohta, mikä eteenpäin ajava voima, mikä päämäärä? On niin helppoa kuvitella riittävänsä itselleen aluksi ja lopuksi, tieksi ja totuudeksi.

Kutsu ja kuuliaisuus ovat hyvät parivaljakko. Yhdessä ne auttavat erottamaan näyt ja visiot päiväunista, päämäärätietoisuuden itsekkyydestä, terveen harkinnan mukavuudenhaluisesta jumituksesta. Kuuliaisuus on muheva alusta myös rohkeudelle, sillä kun nojaa itsensä ulkopuolelle, ei tarvitse uskaltaa yksin.