Hankin suurin toivein pallokrysanteemin parvekkeelle. Se oli huikean värinen ja täynnä kukkia, kestäisi varmaan pitkään, ajattelin. Kuitenkin ensimmäinen yllättävä pakkaspäivä riitti painamaan kumaraan jokaisen kukan. Joku toinen ehkä osasi varjella kasvinsa, minä en. Siellä se edelleen tönöttää, parvekkeen nurkassa, kukat kuihtuneina ja hometta pintaansa keräten. Värit ovat kuitenkin osin tallella, upeat nuupahtaneinakin. Säästän krystanteemiani kai osin siksi, etten henno heittää pois jotakin, joka muistuttaa omaa elämääni: Ei ole sitä, mitä odotin ja toivoin, mutta silti kaunis.

Isänpäivästä kummunneita ajatuksia ja facebook-päivityksiä seuratessani mietin Janne Saarikiven kolumnia menestyksen ja onnen tavoittelusta. (Yle 8.11.2018) Sitä, että kaiken tavoitellun ja toivotun saavuttaminen ei näytä kuuluvan elämän perusluonteeseen. Ja sitä, että hauraana, rikkinäisenä ja selittämättömän kipeänäkin elämä on arvokasta.

Meillä isänpäivä on monenlainen juhla. Minulla on hyvä isä, jota mielelläni ajattelen. Samaan aikaan isänpäivä muistuttaa siitä, mitä meillä ei ole. En tee miehelleni isänpäiväkakkua, kukaan ei askartele hänelle isänpäiväkortteja.

Samalla tavalla joka juhla, some-päivitys, kokemus näyttää monenlaisia asioita elämästä ja ihmisestä, nostaa pintaan iloa ja kiitollisuutta, kaipausta ja pettymystä, vihaa ja katkeruutta. Aina kun näen kuvia siitä, että joku on yltänyt huikeisiin fyysisiin suorituksiin, iloitsen sekä saavutuksista että niiden jakamisesta. Samaan aikaan muistan omat sairauteni, joskus kipeämmin, joskus laimeammin. Ja kun huomenna menen silmänpohjakuvauksiin, tiedän niin epäonneni kuin onnenikin: Minulla on tyypin 1 diabetes, joka voi aiheuttaa vaurioita mm. silmiini enkä tietenkään olisi halunnut tätä sairautta. Kuitenkin saan sairastaa yhteiskunnassa, jossa jään eloon ja minua hoidetaan. On siis varaa olla sairas.

Sormus vasemmassa nimettömässäni muistuttaa jotakuta ikävästi siitä, että hänellä ei ole puolisoa. Minä taas painun kasaan, kun näen pariskuntia viettämässä aikaa yhdessä – meillä kun on takana kovin raskaat puolitoista vuotta, joiden aikana olen tuntenut itseni avioliitossamme hyvin yksinäiseksi. Kuitenkin päivitän facebookkiin myös onnellisia pariskuntakuvia meistä, eivätkä ne hetket ole yhtään vähemmän tosia.

Elämä on monenlaista. Ihminen saa olla onnellinen siitä, mitä hänellä on tai ei ole, ja yhtä lailla surullinen siitä, mitä hänellä on tai ei ole. Ei lapsiperheen ilo ole pois meiltä lapsettomilta. Ei toisen tarvitse olla syyllinen terveydestään siksi, että minä olen sairas. Eikä ystävän sinkkuuden suru tee avioliitostamme väärää. Kenekään meidän elämä ei ole enemmän tai vähemmän elämää kuin toisen elämä, ne vain ovat erilaisia elämiä.

Ei ole viisasta kadehtia tai arvostella toisen elämää, ei tuomita sen iloja ja suruja, koska kaikkiin nurkkiin ei kuitenkaan näe. Parempi on iloita iloitsevien kanssa ja itkeä itkevien kanssa, siis jakaa elämä sellaisena kuin se vastaan tulee.

Annan sen krysanteemin vielä olla.