Elämä on monenlaista, kirjoitin facebook-sivulleni. Välillä on niitä aikoja, jotka tuntuvat pahalta vatsataudilta: Koko ajan käy rankemmaksi ja on pakko tyhjentää itsensä vatsahappoja myöten, täydelliseen voimattomuuteen. Sitten on niitä aikoja, jotka tuntuvat armolta. Yksi toisensa jälkeen kaunis ja valoisa asia valuu ylitse, lävitse, sisään ja täyttää silmät, mielen, sydämen. Ihminen on edelleen se sama, mutta kivun kovertama tyhjyys on yllättäen ääriään myöten täynnä valoa, rukouksia, kultaisina väriseviä haavanlehtiä.

Siinä sitten hiukan arkana miettii, että millä oikein olisin kantanut tämän kauneuden, jos ei ensin olisi tehty niin tyhjäksi, niin syvästi tarvitsevaksi.

Syksyisellä metsälenkilläni näin vanhat, sammalen peittämät kiviportaat. Talo oli haihtunut ajan tuuliin jo kauan sitten, mutta rappusilla oli edelleen tehtävä: Ne pitelivät hellästi kellastuneita lehtiä kuin muistoja menneistä askelista.

Jumalan puutarhassa ei ole mitään turhaa. Kaikella on aikansa ja paikkansa, tehtävänsä, myös kivulla ja kulumisella, hapertumisella. Jos kaikki olisi pelkkää kiihkeää kukkimista, huumaavan kuumaa kesää, missä kasvaisivat kukkasipulit, tuoksuisi tuore multa? Miten kypsyisi yksikään hedelmä?

Tarvitsemme koko vuodenkierron. Sen, joka pukee ja riisuu, tekee tilaa ja täyttää sen. Tarvitsemme Isän, jonka lempeä hengitys pitää yllä elämää kaikkina aikoina.