Perjantaisin käyn uimahallissa vesijuoksemassa. Vesi on kuin virtaavaa valoa. Se kannattelee kepeää minua. Altaasta noustuani saunon, viivyn suihkussa ja rasvaan kiitellen kehoni: Hyvät reidet, monia pistoksia jaksaneet. Ihana mustelmainen maha. Kauniit olkapäät, hieno ryhti. Mainio minä!

Näihin sanavalintoihin päädyin, kun katsoin erilaisia naisia uimahallissa. Yhtään rumaa ja vastenmielistä en nähnyt muualta kuin peilistä. Miksi olin sille yhdelle, itseäni lähimmälle, niin kovin armoton?

Monta vuotta olen moittinut kehoani: Kironnut vatsamakkarat, eriparitissit, muhkuraiset pistospaikat. Nyrpistellyt nenääni “väärille” mittasuhteille: Milloin hartiat ovat olleet liian leveät, milloin jalat liian lyhyet. Olen pitänyt sairauksien koettelemaa kroppaani vähän vaivaisena, jotenkin huonompana. Yrittänyt omaksua terveyttä, että kelpaisin niille, jotka jaksavat muistuttaa, että sairauksien kanssa voi elää ihan normaalia elämää. Ja niille, jotka väittävät sairauksien syyksi negatiivista ajattelua tai heikkoa uskoa. Ai että olen pinnistellyt pitääkseni ajatuksissani kiinni terveydestä.

Viime perjantaina huomasin, että vaikka en ollut saanut fyysistä terveyttä ajattelemalla ja puhumalla sitä, hellät sanat itselleni olivat tuottaneet tulosta: En liiku laihtuakseni vaan siksi, että pidän siitä. Itse asiassa en edes halua laihtua, ohhoh! Oikeasti minulla ei ole ylimääräisiä vatsamakkaroita, vaan ihan tavallinen naisen pehmeys. Eikä hartioissani ole mitään vikaa ja jalkani ovat varsin sopivat vesijuoksuun. Tuli vähän sipaistua varpaankynsiin lakkaakin…

Kyllä, minulla on edelleen monta sairautta, jotka vaativat huomiota, mutta minä olen silti ihan yhtä hyvä kuin perusterve ihminen. Ei ole tarpeen yrittää elää ns. normaalia elämää, jos sillä tarkoitetaan elämää ilman sairauksia. Voin elää minun normaaliani, hyväksyä itseni ja elämäni ja käyttää energiani johonkin muuhun kuin yritykseen näytellä tervettä. Sairaus tai terveys eivät määritä ihmisarvoani, uskoni määrää ja laatua tai elämänasennettani eivätkä varsinkaan identiteettiäni.

Niin että hah, pitäkää mittarinne, joihin en mahdu! Kenenkään ei tarvitse väittää, että saan terveyden puhumalla terveyttä ja samaan aikaan katsoa oikeudekseen puhua minuun siinä sivussa riittämättömyyttä, kelpaamattomuutta, alamittaisuutta Jumalan edessä. Positiivisuus ei tarkoita tosiasioiden kieltämistä, vaan hyvän näkökulmaa kaiken keskellä. Niin kuin Juliana Norwichlainen tiesi jo 1300-luvulla: “Kaikki kääntyy hyväksi ja kaikki kääntyy hyväksi ja kaikenlaiset asiat kääntyvät hyväksi.”

Minä olen minä, minä olen ihana!

Elämä on välillä kuin seisoisi harmaaseen takkiin pukeutuneena harmaan taivaan alla ympärillään harmaa betonilähiö. Siinä tönöttäisi ja antaisi viiman viilentää silmäpussejaan. Sisukkaasti seisoisi ja vasta kolmannen ohiajaneen bussin jälkeen tulisi ajatelleeksi, että eivät ne tosiaan pysähdy. Eivät ota kyytiin, eivät.

Sellaista on elämä välillä. Siinä on sitten päätettävä, jääkö tönöttämään pysäkille ja toivomaan parasta vai alkaako tarpoa omin jaloin eteenpäin. Jos jää, lakkaa jossain vaiheessa toivomasta parasta ja alkaa vain toivoa. Lopulta ei enää edes toivo. Tönöttää vain edelleen ja tyytyy. Koska sellaista elämä on. Tiesihän sen jo kouluajan muistokirja: Kun ei usko mitään, ei toivo mitään eikä rakasta ketään, niin ei pety. Bussi ei ota kyytiin, mutta eipä sitä enää odotakaan elämältä muuta kuin tönöttämistä lumisella pysäkillä harmaassa betonilähiössä.

Jos lähtee, viima viiltää vedet silmiin. Siinä sitten niiskauttaa nenäänsä, kipristää veren kiertämään kylmissä varpaissaan ja painaa eteenpäin. Reppu on raskas, vesi tirisee poskille ja sydäntä palelee, mutta maisema alkaa vaihtua. Edelleen se on harmaa, mutta eri. Pikkuhiljaa kulkee kohti uutta, koska maailma ei lopu betonilähiön bussipysäkille.

Sellaistakin on elämä joskus, että ei ole alkuunkaan bussipysäkillä. On radan varressa ja kiskot vievät suoraan horisonttiin ilman ainuttakaan mutkaa, ilman mahdollisuuksia valita. Tai sitten seisoo tyhjällä asemalla kerta toisensa jälkeen, kun ”juna mänj justiisa”.

Itse ei ehkä ole voinut päättää, mille pysäkille on päätynyt. Yhdelle käy niin, että osuu vilkkaan tien tai rataosuuden varteen. Valinnanvaraa riittää, kun kulkineita on melkein riesaksi asti. Siinä sitten valitsee, minkä kyytiin hyppää, jos vain on osaamista ja rohkeutta. Toisilla on, toisilla ei. Jollekulle sattuu niin, ettei omalla pysäkillä pysähdy ainutkaan peli. Ei, vaikka kuinka huitoisi ja yrittäisi kyytiin. Ei ole kaikilla samoja lähtökohtia, ei.

Elämä ei ole reilu. Siinä missä yksi posottaa lämpimässä kyydissä lähimmältä pysäkiltä aina selkeään määränpäähän asti, toinen joutuu ensin ravistamaan odotuksen lumet harteiltaan, keräämään itsensä ja etsimään taakkaansa kantaen sopivaa linjaa ja oikeaa pysäkkiä. Mistä ja millä pääsisi edes suunnilleen sinne, minne ainakin luulee olevansa menossa? Onko kuitenkin tarvottava hangessa palellen koko matka?

Ja mikä sitten on kenellekin se ”perillä”? Onko tyytyminen huono juttu, jos kamppailu paremmasta arjesta vie voimat? Entä se, että lepattaa levottomana liekkinä harmaassa maassa, kurottaa mahdottomaan – etsii betoniseinästä rakoa, joka päästää valoa läpi? Mitä elämän pitäisi olla ja kuka sen saa määritellä?

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kävimme mieheni kanssa kurkkaamassa kauppakeskukseen tuotuja legorakennelmia. Taidettahan ne olivat, pienistä palikoista luotuja muotoja, ilmeitä, olemuksia. Yksi legopalikka ei vielä kerro kokonaisuudesta, mutta monesta pikkupalikasta muodostuu hahmo. Jokin, joka on enemmän kuin kasa palikoita.

Samaan tapaan kai ihmisetkin muotutuvat: Moni pieni asia tekee minusta minut ja sinusta sinut, mutta mikään niistä ei selitä meitä loppuun asti. Ketään ei voi palauttaa pelkästään geeneihin tai elämänkokemuksiin.

Paljon sairastaneena olen huomannut, että ihmistä tavataan hoitaa palasina. Kuitenkaan yhtä siivua ei saa irti kokonaisuudesta. Olisi kyllä hurjan kätevää, jos esimerkiksi flunssasta pillastuneen astmani saisi irrotettua hetkeksi omaksi yksikökseen, mutta se mokoma jatkaa oloaan minussa, vaikuttaa myös diabetekseeni, uniini ja ulkoiluuni. Lisäksi vointini vaikuttaa siihen, mitä jaksan ja teen – ja päinvastoin. Lääkäriin ei siis kävele sairaus nimeltä astma, vaan ihminen, minä.

Elämän hauras kauneus lienee siinä, ettei sitä saa toimimaan kuin konetta. Ihminen ei ole kehon palasia tai mielen liikahduksia, vaan kokonainen, elävä olento. Ihmissuhteisiin se tuo omat haasteensa – toinen kun on jotain muuta kuin minä. En voi projisoida häneen omia toiveitani, ajatuksiani ja mielikuviani, vaan minun on annettava hänen olla itse. Minun ei myöskään pidä menettää itseäni ryhtymällä toisen toiveuneksi. Siitä seuraa väistämättä pettymyksiä ja kipuja, mutta myös avartavia yllätyksiä ja aitoa läheisyyttä.

Erityisherkkänä introverttina tarvitsen paljon omaa aikaa ja tilaa. Sisäinen maailmani on kovin rikas enkä kaipaa paljon virikkeitä. On kuitenkin helpottavaa, ettei minun kokemusmaailmani ole koko todellisuus. On monia silmiä näkemässä, korvia kuulemassa ja jalkoja juoksemassa, monia ajatuksia jaettaviksi. Kristittynä ajattelen, että me kaikki yhdessä heijastamme Suurempaa, Todellisempaa, mutta se edellyttää sitä, että kukin on ja saa olla reilusti omalla paikallaan eikä kenenkään toisen.