Tammikuu oli puuduttavan harmaa. Heti helmikuussa pilkahti aurinko. Lumihiutaleet keikkuivat tuulessa, pikkupakkanen huurrutti polut ja nurmikot. Kurkistelin huonekasvien lomasta ihmeen kepeäksi käynyttä maisemaa.

Pitkän pimeän jälkeen voi olla vaikea tottua valoon. Se on kutsuvaa, mutta myös pelottavaa. Voiko siihen luottaa? Kestänkö koossa, jos nyt alan hengittää syvään ja tulen näkyväksi?

Epävarmassa maailmassa on helpompi elää valppaana ja varuillaan. Suojakseen voi kasata kuoren pätevyydestä, järkeilystä ja asemasta, uhkakuvista ja taisteluistakin. Kun käpertyy pieneksi suuren roolin taakse, oma agenda riittää. Ei tarvitse päästää ketään tai mitään lähelle, ei elämääkään.

Tässä ahtaudessa liikkuu Jumalan lempeä Henki, etsii säröä, josta valua sisään. Kutsuu, houkuttelee, kuiskii valoisia sanoja. Puhuu olevaksi, eläväksi kuin luomisen ensimmäisinä päivinä. Painaa Nasaretilaisen ihon omaa ihmisen ihoani vasten, muistuttaa: Minä tunnen. Minä tiedän. Minä olen.

Minä rakastan.

Luottamus on aina riski, heittäytymistä. Se on askel pois kaiken tietämisestä ja hallinnasta, jumalankaltaisuuden harhasta. Jos nojaan muuhun kuin omaan itseeni, näytän samalla tarvitsevuuteni ja haurauteni. Suostun ihmiseksi.

Rooli voi tuntua turvapaikalta, mutta lopulta se pettää. Jos jään paisuttamaan ja pöhöttämään kuortani, ahnehtimaan jumaluutta, haukkaan kerta toisensa jälkeen valetta. Tyhjät sanat, tyhjät lupaukset eivät koskaan kanna elämää. Elävä voi olla vain olemalla tosi.