Lähden metsään. En erämaahan, en kauas kaupungista. Ihan vain lähiön reunamille, mutta kuitenkin puiden katveeseen.

Kuljen hiljaa ihmetellen vihreää syliä, kun kulkuni tyssää. Polun yli on kaatunut puunrunko, toinen, kolmas ja vielä neljäskin. Osa helposti kierrettäviä, osa ei. Kiukuteleva polveni on ollut köhän takia viikon liikkumatta eikä tahdo taipua kiipeämiseen. En voi tietää, mitä mutkan takaa löytyy. Voi olla, että kulku käy helposti ja esteettä. On kuitenkin myös mahdollista, että vastaan tulee tätäkin pahempi rytö ja suma.

Tällä kertaa en päästä harmia kuohahtamaan. Annan käteni kulkea lähimmän rungon pintaa, tunnustelen, ihmettelen. Hymy leviää mieleeni: Miten monia vuosia tämäkin puu eli ja nyt se tarjoaa minulle kylkensä, pysähdyspaikan.

Kun tie on tukossa, voin valita. Mitä edessäni onkin, se on joko harmittava este tai siunattu mahdollisuus tuumaustauolle. Pysähtyminen voi turhauttaa, etenkin, jos matka tuntuu etenevän olematonta vauhtia – tai ei ollenkaan, niin kuin usein ajattelen. Jokin minussa kuitenkin kasvaa ja muuttuu, jatkuvasti. Riippumatta siitä, miltä kulkuni ulospäin näyttää.

Esteen kiertäminen voi hidastaa matkaa, mutta myös avata uusia, yllättäviä maisemia. Ehkä päämäärä, jonne olin pyrkimässä, ei ollutkaan se paras. Tai polku, jota kuljin, olisi ollut liian suora ja mielikuvitukseton tie. Väistän puunrunkoja niin paljon, että katseeni löytää vihreässä valossa kylpeviä sammalmättäitä – yksi kauneimmista asioista, joita tiedän – ja tunnen syvää kiitollisuutta tientukkeesta. Ilman sitä olisin kulkenut ohi.

Elämän kaikki vaiheet ovat arvokkaita. Ne, jotka näyttävät pelkältä pitkäksi venyneeltä istumiselta odotushuoneessa tai esteissä rämpimiseltä, voivat lopulta osoittautua hyödyllisimmiksi. Jos pääsen kiitämään ohituskaistaa, en ehkä huomaa poimia mukaani kaikkea sitä, mitä eväikseni tarvitsen. Kenties helpoin ja nopein tie ei vie lainkaan perille, sillä lopulta matka itsessään saattaa olla osa päämäärää.