Kaikki sai alkunsa saksofonista, joka soi kotipihallamme kesällä. Se soi ja se soi ja minussa alkoi värähdellä. Lopulta, uudessa kodissa ja talven pakkasissa syntyi pitkän odotuksen jälkeen tämä kömpelö teksti.

Hiipunut halleluja

Näinä yhteisöllisyyden kaipuun aikoina ei pidä kirkossakaan unohtaa hiljaista osallisuutta. Itse olen muuttorumban jälkeen ollut aivan poikki ja tarvinnut kipeästi mahdollisuutta vain ottaa vastaan. En ole halunnut tutustua keneenkään, en sitoutua mihinkään, en kertoa itsestäni mitään. On ollut taivaallista istua suuren, hiljaisen kirkon penkkiin ja antaa rukoushetken valua ylitseni.

En ole kokenut oloani yksinäiseksi. Olenhan saanut kellua samassa sanassa, jota on luettu vuosisatojen ajan ja rukoilla samoja rukouksia koko maailman kristittyjen kanssa. Ihana ”Isä meidän”, joka ei vaadi keksimään ainuttakaan ilmaisua, mutta liittää minut perheeseen. Rakas ”Herran siunaus”, joka puhuu puolestani tutuiksi kulunein sanoin.

On hienoa, että on paikkoja tehdä ja toimia. Ja on ihanaa, että ei ole pakko! Etenkin jos on – niinkuin minä – polttanut siipensä seurakunnan töissä, tarvitsee vakuutusta siitä, että riittää sellaisenaan. Saa tulla yhteyteen tekemättä, todistelematta mitään. Minä ahmin särkevään sydämeeni rukoushiljaisuutta, jossa saan vain ja ainoastaan tulla kannetuksi osana suurta pyhiinvaeltajien joukkoa.

Tänään se tapahtui. Päänuppini leikkasi kiinni, kun yritin kotisohvalla miettiä viikon ruokalistaa. Olin jo moneen kertaan jäänyt kaupassa jumiin hyllyjen väliin, tuijotellut ja pyöritellyt käsissäni pakkauksia mitään tajuamatta, joten kai tämä oli odotettavissa.

Yhtäkkiä vain huomasin: Minusta ei ole tähän. Nimittäin valitsemaan terveellistä, monipuolista ruokaa, joka on ekologista, eettisesti kestävää ja edullista ja joka sopii lääkkeiden ärsyttämälle vatsalle ja herkälle suolistolle eli ns. fodmap-ruokavalioon.

Teki mieli haudata pää käsiin ja luovuttaa kokonaan.

Miksi minusta tuntuu, että olen jatkuvasti arvioitavana?

Minulle muistetaan kertoa, että jokainen arjen valintani joko pelastaa tai tuhoaa maapalloa, terveyttäni, kansantaloutta ja perheemme taloutta enkä enää tiedä, mitä ja millä perusteella valita. Ja sitten on asioita, joita en voi valita. Pissaan kiertoon ties minkä verran lääkkeitä ja diabetekseni hoitovälineistä tulee jatkuvasti muoviroskaa. Sitä paitsi olen yhteiskunnalle kallis ylläpitää, siis hengissä ja kohtalaisen terveenä.

Jos pitäisi etsiä sana vallitsevalle ilmapiirille sopivin olisi kai syyllisyys. Yksi vannoo voin, toinen kasvirasvojen nimeen enkä voi valita oikein, koska joku joka tapauksessa perustelee minut suohon kipakoin sanankääntein. Jos valitsen vatsaani hellivän hapanmaitotuotteen, saan stressiperäisen vatsakivun silkasta synnintunnosta, maito kun kuormittaa ympäristöä. Jonkun mielestä jokin elintarvike on terveellinen, toisen mielestä pelkästään lihottava.

Yksi ratkaisee ongelmia lääketieteen keinon, toisen mielestä lääketiede itsessään on ongelma. Potilaana minun täytyy kantaa elämälläni ja terveydelläni vastuu valinnastani, joka jonkun mielestä on aina väärä.

Joku moittii, etten kuluta riittävästi Suomen nostamiseksi, joku toinen kauhistelee, miten ison hiilijalanjäljen ja/tai loven lompakkoon kulutustottumukseni tekevät.

Yksi pitää teologiaani ahdasmielisenä, toinen liian liberaalina. Musiikkimakuni, katsomani elokuvat tai lukemani kirjat ovat ajattelijasta riippuen joko moukkamaisia tai hienoja, turhia tai kiinnostavia.

Olen aina jollekulle liian paljon jotain tai liian vähän jotain. Huomaan vertaavani itseäni otsikoissa ja sosiaalisessa mediassa napakkaan tahtiin viuhuviin kannanottoihin, kärkeviin mielipiteisiin, ohjeisiin, vaatimuksiin. Haluan olla hyvä ihminen, vakavasti otettava keskustelija, nopea, terävä, viisas ja tehokas.

Mutta en ole. Olen tavallinen ihminen, joka tekee sekä hyviä että huonoja valintoja, sanoo sekä hyviä että huonoja asioita, on asiantuntija omalla alallaan, mutta ei tajua toisesta alasta yhtään mitään. En kykene hahmottamaan kerralla koko maailmaa ja joka näkökulmaa. Enkä varsinkaan kykene olemaan yhtä aikaa jokaista mieltä ja joka paikassa, niin että jokainen ihminen pysyisi tyytyväisenä, kaikki päätökseni olisivat puhtaasti oikeita ja maailma pelastuisi.

Jossain vaiheessa kai tajuan, ettei kukaan meistä ole muuta ja jaksan olla itsellenikin armollinen, elää tavallista elämääni ja riittää siinä.

 

 

ikävöin kotiin