Helluntain aamu valui lempeänä valona asuntoon ikkunaverhojen raosta. Aamupalapöydässä luin psalmista 1: “Hyvä on sen osa – – joka löytää ilonsa Herran laista, tutkii sitä päivin öin. Hän on kuin puu, vetten äärelle istutettu: se antaa hedelmän ajallaan.”

Mieleni vaelsi psalmin 23 vihreille niityille, virvoittaviin vesiin. Mikä paikka juurtua! Kasvun, vehreyden, tuoksuvien tuulien maaperä! Tähänkö saisin rakentaa majani, elämän kylkeen, Jumalan sydämenlyönteihin? Tästäkö saisin ammentaa?

Ei tehokkuuden vaatimuksia, vain kasvurauhaa, jossa hedelmät saavat kypsyä. Ei väkisin markkinoille ponnistettuja tuotteita, ei hyödyn nimissä rakennettuja ihmissuhdeverkostoja. Ei hyvän ihmisen naamaria tai päälleliimattuja termejä sopivissa paikoissa. Pelkästään väkevää multaa, raikasta vettä, elämää antava Henki.

Saako jotain näin hyvää, näin puhdasta ja levollista edes haluta?

Ajatukseni jatkoivat matkaa Mariaan (Luukas 10:38-42). Kaikessa rauhassa hän asettui Jeesuksen jalkojen juureen, viipyili lähellä, kuunteli vehreitä sanoja, elävän veden virtaa. Voi Martta-siskoa, joka kiukkuun asti kantoi velvollisuudentuntoaan! Niin paljon oli huolehdittavaa, niin monta hyvää ja tärkeää tehtävänä. Niin paljon liikettä, että juuret repeilivät irti maasta, tärkeimmästä. Tunsin harteillani Martan tuhahduksen painon, Mariaan hiipivän syyllisyyden: eikö pitäisi tarttua toimeen?

Ei, sanoi lempeä ääni. Viivy tässä. Tämä paikka on sinulle annettu, tämä kasvua kohiseva maa, eikä sitä oteta sinulta pois.

Puuron syötyäni kävelin rannoille heräävään kesään. Kukat ja linnut, ajattelin. Vain yksi on tarpeen: etsi ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin sinulle annetaan kaikki tämäkin.

Harva asia on niin kaunista kuin kypsyvä vilja, ajattelin, ja pysähdyin pellonlaitaan kuin pyhän äärelle. Olin juuri kävellyt metsän halki ja saanut paitsi sääreni täyteen hyttysenpuremia myös suuni makeaksi mustikoista. Pian keräsin naarmuja käsivarsiini samalla kun kurkotin vadelmia pensaasta.

Enhän minä juuri mitään pelloista ja metsistä ymmärrä, kaupunkilainen, mutta kaikenlainen sato tuntuu joka vuosi ihmeeltä. Vuodenkierron rytmi, kasvun ja kypsymisen tarkoituksenmukaisuus on levollista. Elämää ylläpitävä järjestys on kuin rauhallista hengitystä kaoottisena ryöppyävän maailman ympärillä.

Samaa rauhaa kuulen kirkonkelloissa, kutsussa ehtoollispöytään: On suurempaa kuin minä, on jotakin, jonka varaan jäädä. On olemassa pohja, josta ponnistaa.

Tätä vakautta kaipaan aikana, jona vaaditaan nopeaa reagointia, jatkuvia valintoja, pikaisia kannanottoja. En halua vetäytyä vastuistani, vaan ymmärtää syvästi, mitä ne ovat, ja miltä pohjalta toimin. Omia tunteitani on helppo heilutella, niinpä arvojeni on juurruttava johonkin muuhun, pysyvämpään kuin ihastukseni, vihastukseni, pelkoni tai haluni miellyttää.

Myös kävelyvauhti on tuntunut erityisen hyvältä tänä kesänä. Kun tie aukeaa askel kerrallaan, ehtii nähdä yksityiskohtia ja hahmottaa, miten ne asettuvat verkkaan vaihtuvaan maisemaan. Siinä saa itsekin asettua itseensä ja maailmaan, kuulostella kypsyviä ajatuksiaan ja punnita sitä, minkälaista satoa ne mahdollisesti kantavat.

Arasti toivon, että sekin, mikä minussa on kitkerää, rikkinäistä ja keskeneräistä saisi Jumalan ajalla kypsyä hyväksi, todeksi ja kauniiksi, niin että myös minun lähelläni olisi lempeää tilaa kasvaa ja kypsyä, mahdollisuus aloittaa alusta.

Alkuvuosi on minusta takkuinen kuin pipon möyhimä tukka. Joulukuinen hämäränhyssy on poissa, jäljellä on pelkkä pimeä. Tänä vuonna tammikuisessa Helsingissä on riittänyt kuraisia päiviä ja jäisiä kävelyteitä. Lumisia maisemia on nähty vain satunnaisesti. Kevääseen tuntuu olevan matkaa vähän enemmän kuin ihmisessä on voimia.

Odottavan aika on pitkä ja painava. Siitä voi kasvaa mielen ympärille tiheä risukko, jonka läpi on vaikea nähdä uuteen. On tärkeää ajoittain nostaa katseensa, huomata havupeiton alla nousevat jouluruusun nuput ja luottaa: pimeälläkin on rajat!

Joskus voi joutua odottamaan kauan, ehkä myös kohtaamaan useita pakkaseksi muuttuvia keväänalkuja. Silloin odotukseen saattaa rakentua pesä, jonka suojaan haluaa vetäytyä. On helpompaa olla toivomatta enää mitään kuin kerta toisensa jälkeen pettyä. Odotuksen tuttuudessa on turvallista istua silloinkin, kun olisi jo aika uskaltaa lämpöön ja valoon, lähteä kurkistamaan uuden mutkan taakse. Kunpa näihin hetkiin saisi sipulikasvien varmuuden puskea päänsä esiin, kurottaa kevääseen ja alkaa kukkia.

Mutta mistä umpikujiin kyllästynyt saisi viisautta tunnistaa oikean polun pään?

Synkkien tapahtumien maailmassa on edelleen kirkkaita aamuja. Valo virtaa puissa ja pensaissa, hiipii veden pintaan, huutaa äänetöntä riemuaan.

Rakastan lokakuita! Luonto kulkee kohti kuoleman kuukautta, mutta on täynnä juhlaa. Kultaiset koivut, kirjavat vaahterat, ensimmäisen huurteen kimallus ruohonkorsissa… Ja yhtä lailla lempeän harmaat päivät, jotka vaimentavat kaiken hälyn, antavat sateen kulkea silkkisenä laahuksena ylitseen. Niin täydellisen kaunista!

Elämä on hauras, mutta myös ylitsevuotava malja väkevää viiniä. Miten syvällä mullassa, jäätyvässä maassa tuleva kevät onkin, meillä on aina kukkasipuleiden luottavainen odotus. Meillä on toivo.

Kesäaamut ovat lempeitä. Riippumatta siitä, onko luvassa sadetta vai paistetta uusi päivä herää vehreänä ja linnunlauluisena. Parvekepuutarhani pyytää vettä. Tarjoilen sitä niin tomaateille, mansikoille ja yrteille kuin pelakuille, murateille ja orvokeillekin – ja niille kaikille muille, jotka ovat löytäneet paikkansa vihreässä pikkuviidakossa. Toisten sato ruokkii vatsaa, toisten sielua. Kokonaisuutena ne ovat suloinen, suojaava seinämä kaikkea karua ja kovaa vastaan.

Tervehdittyäni parvekekansan kävelen järvelle. Säässä kuin säässä vesi on tuttu syli. Rannat seisovat paikoillaan, puut peilaavat vakaita runkojaan järven pinnasta. Joku hassu lintu tai orava jaksaa aina pulputtaa ja säksättää, että valtakunnassa kaikki hyvin, ja minä uskon sen.

Paluumatkalla tutkin metsätien varresta varvut ja sammalet, löydän kukkia ja marjoja. Moni pieni ihme elelee vaivihkaa kaiken kasvillisuuden joukossa, kurkkii valoon sen verran kuin on tarpeen. Kulkija saa hetken katsella kauneutta, tallettaa sen mieleensä tai kameraansa – kumpikin on lopulta alkuperäiseen nähden utuinen.

Elämä on kaikkiaan vähän sellainen, utuisia välähdyksiä ja lyhyitä hetkiä, jotka jäävät helposti arjen perusasioiden varjoon. Mutta miksi sitä tasapitkää ja takkuista heinikkoa pitäisi ajatella perusasiana? Eikö perustavaa voisi olla juuri se pieni ja ihmeellinen, joka pilkistää yllättäen rutiinien seasta tai piilottelee rutiineissa? Jokainen kasvunmakuinen hetki, silmiin katsova hellyys, lämmin tuntu mielenperukoilla. Kaikki se vakaa ja pysyvä, jonka varassa elämä syntyy, kasvaa ja hengittää sinnikkäämmin ja varmemmin kuin yksikään repivä uutinen.

Eräänä kevättalven aamuna työmatka sujui niin nopeasti, että päätin hypätä bussista aikaisemmin pois ja kävellä loppumatkan Hämeenpuistoon. Sorin aukion pysäkiltä seikkailin raitiotietyömaan läpi Koskikeskuksen taakse ja sieltä Kehräsaareen menevälle sillalle.

Vesi virtasi ja kimalteli kunnes tuli vastaan seinä. Siinä mielikuva raikkaasta ja väkevästä virrasta mureni. Kaikki roskat kertyivät tähän “pysäytyspaikkaan”, pyörivät vastemielisinä kasoina loukossaan.

Koronakaranteeni tuntuu toimivan vähän samalla tavalla. Kun elämä ei virtaakaan tutusti eteenpäin, pinnalle jää kellumaan yhtä sun toista. Asiat, joiden ohi on saattanut ennen sujuvasti soljua, eivät nyt olekaan väistettävissä. Astetta rajumpi paastonaika siis.

Siinä sitten miettii ahdistuksiaan, pettymyksiään ja pelkojaan, kun on pakko. Kenties syyttää koronaa ja poikkeustilaa, vaikka tosiasiassa se kaikki on ollut itsessä jo paljon aiemmin. Nyt vain tuli vastaan se seinä, jota vasten kuona kerääntyy.

Näin ainakin minulle kävi. Poikkeustila näyttää, mitä tutusta ikävöin – ja mistä itse asiassa olen koko ajan halunnutkin eroon. Huomaan sen, mikä ajoittain tylsässäkin arjessa on ollut aarretta ja sen, mitä olen turhaan roikottanut mukana. Näen pelkoni ja ahdistukseni, mutta niiden kautta myös sen, mitä pidän liian arvokkaana menetettäväksi. Toisin sanoen alan hahmottaa keskeisiä arvojani. En vain sitä kaunista listaa, joka kuuluu raapustaa, vaan niitä todellisia.

Kun nyt vaikuttaa siltä, että emme ihan heti pääse eroon koronasta (ja on hyvin mahdollista, että maailma on sen jälkeen meille rauhallista ja hyvää aikaa pitkään eläneille pysyvästi toisenlainen), lienee mahdollista myös selvitellä omaa kuonakasaansa roska kerrallaan. Joudumme väistämättä pohtimaan myös elämän rajallisuutta ja kuolemaa – ei enää ”siellä jossain” vaan kaikkialla.

Edellisessä tekstissäni kirjoitin pyhän ja “tavallisen” kosketuspinnasta. Melkein veikkaan, että useimmat elämämme ja itsemme “ohuista paikoista” löytyvät kaikenlaisten piiloteltujen ja väisteltyjen asioiden alta.

Kelttiläisessä hengellisyydessä puhutaan ohuista paikoista. Niillä tarkoitetaan sellaisia fyysisiä paikkoja, joissa pyhä tuntuu tulevan erityisen lähelle. Itse huomaan miettiväni esimerkiksi vanhoissa kirkoissa sitä, että kattoa kannattelevat muutkin kuin seinät, nimittäin useiden sukupolvien rukoukset. Joskus taas kauniissa maisemassa on niin väkevänä Luojan käden kosketus, ettei siitä voi erehtyä.

Ehkä ihmisen elämässäkin on tällaisia “ohuita paikkoja”, siis sellaisia aikoja, jolloin hengellinen todellisuus täyttää tavallisen arjen poikkeuksellisen vahvasti. En ole varma onko kyse silloin siitä, että niin sanottu Jumalan maailma (Vähän outo ilmaus. Ikään kuin Jumala elelisi jossain omassa kuplassaan irrallaan luomastaan universumista.) on normaalia lähempänä vai sittenkin siitä, että jokin herkistää ihmisen aistimaan uutta.

Silloin kun olin nuori kaikki ei ollut paremmin kuin nyt, mutta musiikissa oli kyllä potkua. Gospelbändi Terapia lauloi kaamoksesta, joka yrittää musertaa, ”mutta tällä kertaa se jää ilman saalista. Sillä valo on sisällä!”

Juuri siltä minusta tuntuu tänä talvena. Valo on sisällä.

Moni asia on puristanut rintaani kuluneen 2,5 vuoden aikana. Välillä kipu on ollut sietämätöntä ja olen luullut musertuvani. Kuitenkin juuri silloin, kun helvetti on tuntunut päässeen valloilleen, aina jostain on löytynyt pilkahdus taivasta: kissan pehmeä kehräys, ruskan täydelliset värit, metsän tuoksu, huurre marjojen pinnassa, rukoushetki. Kerran jopa täysin tuntematon mies ojensi minulle valkoisen orkidean, jonka puhdas kauneus muistutti minulle Jumalan todellisuudesta.

Elämässä tuntuu aina olevan vastassa jotakin musertavaa ja tappavaa, mutta yhtä aikaa kaiken läpi valuu valo. Kerta toisensa jälkeen jokin iskee ja kerta toisensa jälkeen valo kohtaa, hoitaa ja parantaa. Pikkuhiljaa valosta tulee perusmaisema, jota iskut eivät järkytä.

Orkideani on jo pudottanut kaikki kukkansa. Yksi toisensa jälkeen ne kuihtuivat ja varisivat pois. Mutta kasvin varsissa on elämän väri ja uusia, lähes huomaamattomia nuppuja. Niin se menee. On pidettävä kämmenet auki: annettava pois ja otettava vastaan. Kaikki on lahjaa, koko elämä.

Kevät ehti kesäksi ja kesäkin jo syksyksi ennen kuin aloin kirjoittaa tätä tekstiä. Mitä enemmän aikaa kului, sitä vaikeammalta aloittaminen tuntui. Ketä oikeastaan kiinnostaa, mitä mietin? Sitä paitsi kaikki tärkeä on tässä maailmassa jo moneen kertaan sanottu – ja paljon osuvammin, kauniimmin sanoin kuin ikinä pystyn kirjoittamaan.

Kuitenkin olen nyt tässä, tekstin ääressä. Miksi? Koska kukaan muu ei kirjoita juuri minun sanojani. Miksi mittaisin itseäni kenenkään toisen mitalla?

Varmasti on totta, ettei auringon alla juuri uutta virkettä tule vastaan. Totta on myös se, että vastaan ei tule ketään toista, joka voisi olla minä. Tai sinä. Jos minä jätän kirjoittamatta, maailmankirjallisuus tuskin menettää suuria. Mutta maailma menettää minun panokseni, sen, mitä minä olen ja ajattelen ja voin antaa. Jos sinä et täytä paikkaasi, kukaan toinen ei tee sitä puolestasi.

Yksi kauneimmista asioista kristinuskossa on ihmisen ainutlaatuisuus. Se, että yksikään meistä ei ole vahinko tai sattuma, vaan jokaisella on Jumalalle väliä. Tuskin saan koskaan nobelia tai kultamitalia. Todennäköisimmin muutun aikanaan hiljaa ja huomaamatta maaksi, josta olen tullutkin. Ei kuitenkaan ole sellaista mittaa, joka voisi arvioida minut mitättömäksi, sillä Ikuinen Jumala on hengittänyt minuun oman elämänsä. En koskaan katoa Isän sydämestä ja mielestä. Etkä sinä.

Silloin kun tuntuu mahdottomalta, riittämättömältä, turhalta, kannattaa vilkaista psalmia 139.

”Herra, sinä olet minut tutkinut, sinä tunnet minut.
Kuljen tai lepään, kaiken olet mitannut,
perin pohjin sinä tunnet minun tekemiseni.- –

Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä.
Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen.
Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, muotoni kuin syvällä maan alla, mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa.
Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani – –
Kuinka ylivertaisia ovatkaan sinun suunnitelmasi, Jumala”

Siinä me olemme, sinä ja minä, osana Jumalan ylivertaisia suunntelmia!

Ei siis ole yhtäkään syytä, ei todellista eikä keksittyä, taipua vieraisiin, vääriin mittoihin. On syytä ainoastaan pitää sydän kiinni Isän ikuisessa sydämessä.

”Tutki minut, Jumala,
katso sydämeeni.
Koettele minua, katso ajatuksiini.
Katso, olenko vieraalla, väärällä tiellä,
ja ohjaa minut ikiaikojen tielle.”

Kevät. Olen käynyt silittelemässä parvekkeelle unohtuneita kukkaruukkujani, jotka muistuttavat mullasta, kasvusta ja lämpimistä illoista. Olen kahlannut läpi pihalätäköitä, haistellut sulavaa maata, hymyillyt kovaäänisille talitinteille. Kevät.

Talvi on huono luopumaan. Pikkupakkanen iskee sulan päivän jälkeen, kovettaa loskaan piirtyneet kengänjäljet vuoriksi ja laaksoiksi. Sataa lunta. Ja taas.

Mutta kevät on sinnikäs. Yksi auringonsäde kerrallaan, titityy vuorollaan se ottaa tilansa. Kukkaruukut alkavat jo mielessäni täyttyä. Yhtäkkiä aamukävelyllä ylitseni lentää viisi joutsenta.

Odotus on välillä epämukavaa kuin loskan kastelemat sukat. Silti se kuuluu asiaan. Ei elämä ole pelkkiä alkuja ja loppuja, pikaisia lähtöjä ja saavutettuja päämääriä. Matka on myös tärkeää. Siirtymävaihe, pikkuhiljainen lipuminen.

Miten mikään voisi ikinä kasvaa maassa, ruukussa, meissä, jos ei olisi kasvunaikaa, verkkaista heräämistä lämpöön ja valoon?