Kelttiläisessä hengellisyydessä puhutaan ohuista paikoista. Niillä tarkoitetaan sellaisia fyysisiä paikkoja, joissa pyhä tuntuu tulevan erityisen lähelle. Itse huomaan miettiväni esimerkiksi vanhoissa kirkoissa sitä, että kattoa kannattelevat muutkin kuin seinät, nimittäin useiden sukupolvien rukoukset. Joskus taas kauniissa maisemassa on niin väkevänä Luojan käden kosketus, ettei siitä voi erehtyä.

Ehkä ihmisen elämässäkin on tällaisia “ohuita paikkoja”, siis sellaisia aikoja, jolloin hengellinen todellisuus täyttää tavallisen arjen poikkeuksellisen vahvasti. En ole varma onko kyse silloin siitä, että niin sanottu Jumalan maailma (Vähän outo ilmaus. Ikään kuin Jumala elelisi jossain omassa kuplassaan irrallaan luomastaan universumista.) on normaalia lähempänä vai sittenkin siitä, että jokin herkistää ihmisen aistimaan uutta.