Alkuvuosi on minusta takkuinen kuin pipon möyhimä tukka. Joulukuinen hämäränhyssy on poissa, jäljellä on pelkkä pimeä. Tänä vuonna tammikuisessa Helsingissä on riittänyt kuraisia päiviä ja jäisiä kävelyteitä. Lumisia maisemia on nähty vain satunnaisesti. Kevääseen tuntuu olevan matkaa vähän enemmän kuin ihmisessä on voimia.

Odottavan aika on pitkä ja painava. Siitä voi kasvaa mielen ympärille tiheä risukko, jonka läpi on vaikea nähdä uuteen. On tärkeää ajoittain nostaa katseensa, huomata havupeiton alla nousevat jouluruusun nuput ja luottaa: pimeälläkin on rajat!

Joskus voi joutua odottamaan kauan, ehkä myös kohtaamaan useita pakkaseksi muuttuvia keväänalkuja. Silloin odotukseen saattaa rakentua pesä, jonka suojaan haluaa vetäytyä. On helpompaa olla toivomatta enää mitään kuin kerta toisensa jälkeen pettyä. Odotuksen tuttuudessa on turvallista istua silloinkin, kun olisi jo aika uskaltaa lämpöön ja valoon, lähteä kurkistamaan uuden mutkan taakse. Kunpa näihin hetkiin saisi sipulikasvien varmuuden puskea päänsä esiin, kurottaa kevääseen ja alkaa kukkia.

Mutta mistä umpikujiin kyllästynyt saisi viisautta tunnistaa oikean polun pään?