Kevät. Olen käynyt silittelemässä parvekkeelle unohtuneita kukkaruukkujani, jotka muistuttavat mullasta, kasvusta ja lämpimistä illoista. Olen kahlannut läpi pihalätäköitä, haistellut sulavaa maata, hymyillyt kovaäänisille talitinteille. Kevät.

Talvi on huono luopumaan. Pikkupakkanen iskee sulan päivän jälkeen, kovettaa loskaan piirtyneet kengänjäljet vuoriksi ja laaksoiksi. Sataa lunta. Ja taas.

Mutta kevät on sinnikäs. Yksi auringonsäde kerrallaan, titityy vuorollaan se ottaa tilansa. Kukkaruukut alkavat jo mielessäni täyttyä. Yhtäkkiä aamukävelyllä ylitseni lentää viisi joutsenta.

Odotus on välillä epämukavaa kuin loskan kastelemat sukat. Silti se kuuluu asiaan. Ei elämä ole pelkkiä alkuja ja loppuja, pikaisia lähtöjä ja saavutettuja päämääriä. Matka on myös tärkeää. Siirtymävaihe, pikkuhiljainen lipuminen.

Miten mikään voisi ikinä kasvaa maassa, ruukussa, meissä, jos ei olisi kasvunaikaa, verkkaista heräämistä lämpöön ja valoon?