Silloin kun olin nuori kaikki ei ollut paremmin kuin nyt, mutta musiikissa oli kyllä potkua. Gospelbändi Terapia lauloi kaamoksesta, joka yrittää musertaa, ”mutta tällä kertaa se jää ilman saalista. Sillä valo on sisällä!”

Juuri siltä minusta tuntuu tänä talvena. Valo on sisällä.

Moni asia on puristanut rintaani kuluneen 2,5 vuoden aikana. Välillä kipu on ollut sietämätöntä ja olen luullut musertuvani. Kuitenkin juuri silloin, kun helvetti on tuntunut päässeen valloilleen, aina jostain on löytynyt pilkahdus taivasta: kissan pehmeä kehräys, ruskan täydelliset värit, metsän tuoksu, huurre marjojen pinnassa, rukoushetki. Kerran jopa täysin tuntematon mies ojensi minulle valkoisen orkidean, jonka puhdas kauneus muistutti minulle Jumalan todellisuudesta.

Elämässä tuntuu aina olevan vastassa jotakin musertavaa ja tappavaa, mutta yhtä aikaa kaiken läpi valuu valo. Kerta toisensa jälkeen jokin iskee ja kerta toisensa jälkeen valo kohtaa, hoitaa ja parantaa. Pikkuhiljaa valosta tulee perusmaisema, jota iskut eivät järkytä.

Orkideani on jo pudottanut kaikki kukkansa. Yksi toisensa jälkeen ne kuihtuivat ja varisivat pois. Mutta kasvin varsissa on elämän väri ja uusia, lähes huomaamattomia nuppuja. Niin se menee. On pidettävä kämmenet auki: annettava pois ja otettava vastaan. Kaikki on lahjaa, koko elämä.