Jotkut päivät ovat loskapäiviä. Niitä, joina koko maisema on harmaa sydämen pohjaa myöten eivätkä punaiset kumisaappaat riitä lääkkeeksi värittömyyteen. Loskapäivänä lista elämäni merkittävistä tapahtumista on lyhyempi kuin Suomen kesä ja täysin itsestäni riippumaton. Toisin sanoen kiitävi aika vierähtävät vuodet, mutta minä vain poljen paikallani saamatta aikaan mitään hyvää.

Siinä missä miespolvet ja puhelinnumerot vaipuvat autuaasti unholaan vuosien saatossa, minun virheideni lista ei vaivu. Loskapäivänä se kulkee lävitseni kylmänä kuravetenä, huuhtoo koko olemukseni häpeällä. Väännyn virheeksi itsekin, valun vastenmielisenä likakaivoon.

Loskapäivänä ei ole vaihtoehtoja. On käperryttävä kuraan ja kurjuuteen, näköalattomaan maailmaan ja oltava hiljaa. Odotettava, yhä vain odotettava. Sillä lopulta se tulee: kevät. Muuttaa sohjon iloisiksi pikkupuroiksi, hymyilee, niin että jäisen kouran ote kirpoaa sydämen ympäriltä ja minusta tulee sulaa, hedelmällistä maata.