Lääkärikäynnin jälkeen en mennytkään kotiin, vaan museoon. Halusin katsoa enemmän kuin veriarvoja, suurempaa kuin väistämättä rapistuvaa ihmisen kehoa. Valo muuttaa kaiken, lupasi Ateneum. Vaelsin hitaasti valtavaa kokoelmaa ja henkäisin helpottuneena: Kauneus voi olla elämäntyö.

Pikkutyttönä sain soittorasian, jonka nimesin perhoskelloksi. Siinä oli kaksi laatikkoa, joista ylempää raottamalla alkoi kuulua haikeaa musiikkia ja kuvatauluun kiinnitetty perhonen lähti liikkumaan eriväristen kukkasten keskellä. Alempaan laatikkoon piilotin suuren aarteeni, persikankiven. Perhoskello soitti sydämessäni keijukaisten askelia, kesäiltojen hiljaisuutta. Nostin välillä sen harsosiipisen, sinisen perhosen kämmenelleni ja tunsin, miten hennosti kauneus sykki maailman suonissa ja omaa ihoani vasten.

Perhoskello on kulkenut matkassani nelisenkymmentä vuotta. Sen sävel on alkanut narista ja perhosen liikkeet ovat käyneet nykiviksi, mutta on minuunkin tullut monenlaista kolhua. Silti keskustelemme edelleen samalla kielellä, kastepisaroitten ja keijunsiipien sanoin. Ehkä soittorasiani olikin tarkoitus opettaa minut hymyilemään nykyisen kotipihani sinivuokoille, kuka tietää.

Paljon meistä karisee kasvaessamme, lapsuuden ihmeitä putoilee surumielisinä sävelinä matkalle kuin suuria sadepisaroita. Mutta kuka voi sanoa, että veroilmoitusten, virastojen ja valtapelien maailma on se oikea ja todellinen? Entä jos lapset ja perhoset ovatkin sitä kaikkein todellisinta, jos väkevintä minussa on kauneuden hauraus kämmenellä?