No card in camera. Niinpä tietysti. Olen kömpinyt kukkamaani ääreen, kyykkinyt ja kuvannut. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kiivetä kotiin hakemaan kortti tai antaa olla.

Elämä ei aina helli. Joskus menee pieleen omasta syystä, joskus niskaan kipataan hyisiä sanoja ja portit lyödään kiinni itsestä riippumatta. Toiset asiat ovat selvitettävissä, toiset eivät. Sen kun vielä oppisi, mihin kannattaa käyttää aikaa ja energiaa, mihin ei ole viisasta tuhlata itseään.

Tänään päätin olla luovuttamatta, vaikka ärsytti. Lampsin saappaissani rappuset ylös ja pengoin kameran muistikortin esiin, palasin pihaan ja katsoin linssin läpi jouluruusuani. Eilen se oli nauranut kilpaa auringon kanssa, yöllä peittynyt osin lumeen. Nyt seinustalle paistoi ja lämpö sulatti kylmiä kerroksia kasvien päältä.  Jouluruusuni oli yhtä hymyilevää kukkamerta, vaikka osa sen lehdistä taipui vielä lumen alle.

Ehkä se on viisautta, ajattelin, että kukkii olosuhteista riippumatta. Että ei niinkään yritä taistella pimeää ja kylmää vastaan vaan keskittyy katsomaan valoon ja lämpöön, antaa kasvojensa heijastaa sitä, mitä silmät hymyillen hyväilevät. Jospa silloin luonnostaan kirpoaa kaiken sellaisen ote, joka ei ole oleellista ja hyvää.