Elämä on välillä kuin seisoisi harmaaseen takkiin pukeutuneena harmaan taivaan alla ympärillään harmaa betonilähiö. Siinä tönöttäisi ja antaisi viiman viilentää silmäpussejaan. Sisukkaasti seisoisi ja vasta kolmannen ohiajaneen bussin jälkeen tulisi ajatelleeksi, että eivät ne tosiaan pysähdy. Eivät ota kyytiin, eivät.

Sellaista on elämä välillä. Siinä on sitten päätettävä, jääkö tönöttämään pysäkille ja toivomaan parasta vai alkaako tarpoa omin jaloin eteenpäin. Jos jää, lakkaa jossain vaiheessa toivomasta parasta ja alkaa vain toivoa. Lopulta ei enää edes toivo. Tönöttää vain edelleen ja tyytyy. Koska sellaista elämä on. Tiesihän sen jo kouluajan muistokirja: Kun ei usko mitään, ei toivo mitään eikä rakasta ketään, niin ei pety. Bussi ei ota kyytiin, mutta eipä sitä enää odotakaan elämältä muuta kuin tönöttämistä lumisella pysäkillä harmaassa betonilähiössä.

Jos lähtee, viima viiltää vedet silmiin. Siinä sitten niiskauttaa nenäänsä, kipristää veren kiertämään kylmissä varpaissaan ja painaa eteenpäin. Reppu on raskas, vesi tirisee poskille ja sydäntä palelee, mutta maisema alkaa vaihtua. Edelleen se on harmaa, mutta eri. Pikkuhiljaa kulkee kohti uutta, koska maailma ei lopu betonilähiön bussipysäkille.

Sellaistakin on elämä joskus, että ei ole alkuunkaan bussipysäkillä. On radan varressa ja kiskot vievät suoraan horisonttiin ilman ainuttakaan mutkaa, ilman mahdollisuuksia valita. Tai sitten seisoo tyhjällä asemalla kerta toisensa jälkeen, kun ”juna mänj justiisa”.

Itse ei ehkä ole voinut päättää, mille pysäkille on päätynyt. Yhdelle käy niin, että osuu vilkkaan tien tai rataosuuden varteen. Valinnanvaraa riittää, kun kulkineita on melkein riesaksi asti. Siinä sitten valitsee, minkä kyytiin hyppää, jos vain on osaamista ja rohkeutta. Toisilla on, toisilla ei. Jollekulle sattuu niin, ettei omalla pysäkillä pysähdy ainutkaan peli. Ei, vaikka kuinka huitoisi ja yrittäisi kyytiin. Ei ole kaikilla samoja lähtökohtia, ei.

Elämä ei ole reilu. Siinä missä yksi posottaa lämpimässä kyydissä lähimmältä pysäkiltä aina selkeään määränpäähän asti, toinen joutuu ensin ravistamaan odotuksen lumet harteiltaan, keräämään itsensä ja etsimään taakkaansa kantaen sopivaa linjaa ja oikeaa pysäkkiä. Mistä ja millä pääsisi edes suunnilleen sinne, minne ainakin luulee olevansa menossa? Onko kuitenkin tarvottava hangessa palellen koko matka?

Ja mikä sitten on kenellekin se ”perillä”? Onko tyytyminen huono juttu, jos kamppailu paremmasta arjesta vie voimat? Entä se, että lepattaa levottomana liekkinä harmaassa maassa, kurottaa mahdottomaan – etsii betoniseinästä rakoa, joka päästää valoa läpi? Mitä elämän pitäisi olla ja kuka sen saa määritellä?