Kävimme mieheni kanssa kurkkaamassa kauppakeskukseen tuotuja legorakennelmia. Taidettahan ne olivat, pienistä palikoista luotuja muotoja, ilmeitä, olemuksia. Yksi legopalikka ei vielä kerro kokonaisuudesta, mutta monesta pikkupalikasta muodostuu hahmo. Jokin, joka on enemmän kuin kasa palikoita.

Samaan tapaan kai ihmisetkin muotutuvat: Moni pieni asia tekee minusta minut ja sinusta sinut, mutta mikään niistä ei selitä meitä loppuun asti. Ketään ei voi palauttaa pelkästään geeneihin tai elämänkokemuksiin.

Paljon sairastaneena olen huomannut, että ihmistä tavataan hoitaa palasina. Kuitenkaan yhtä siivua ei saa irti kokonaisuudesta. Olisi kyllä hurjan kätevää, jos esimerkiksi flunssasta pillastuneen astmani saisi irrotettua hetkeksi omaksi yksikökseen, mutta se mokoma jatkaa oloaan minussa, vaikuttaa myös diabetekseeni, uniini ja ulkoiluuni. Lisäksi vointini vaikuttaa siihen, mitä jaksan ja teen – ja päinvastoin. Lääkäriin ei siis kävele sairaus nimeltä astma, vaan ihminen, minä.

Elämän hauras kauneus lienee siinä, ettei sitä saa toimimaan kuin konetta. Ihminen ei ole kehon palasia tai mielen liikahduksia, vaan kokonainen, elävä olento. Ihmissuhteisiin se tuo omat haasteensa – toinen kun on jotain muuta kuin minä. En voi projisoida häneen omia toiveitani, ajatuksiani ja mielikuviani, vaan minun on annettava hänen olla itse. Minun ei myöskään pidä menettää itseäni ryhtymällä toisen toiveuneksi. Siitä seuraa väistämättä pettymyksiä ja kipuja, mutta myös avartavia yllätyksiä ja aitoa läheisyyttä.

Erityisherkkänä introverttina tarvitsen paljon omaa aikaa ja tilaa. Sisäinen maailmani on kovin rikas enkä kaipaa paljon virikkeitä. On kuitenkin helpottavaa, ettei minun kokemusmaailmani ole koko todellisuus. On monia silmiä näkemässä, korvia kuulemassa ja jalkoja juoksemassa, monia ajatuksia jaettaviksi. Kristittynä ajattelen, että me kaikki yhdessä heijastamme Suurempaa, Todellisempaa, mutta se edellyttää sitä, että kukin on ja saa olla reilusti omalla paikallaan eikä kenenkään toisen.