Piispanvaaleihin liittyen sosiaalinen media pullistelee kommentteja ja kauhisteluja. Kuka huokaa ehdokkaan liberaalia linjaa, ketä kylmää konservatiivisuus. Aina on olemassa se joukko, joka halutaan torakkoina tallata saastuttamasta Sitä Oikeaa Kirkkoa. Siis sitä, jossa vallitsee samanmielisyys Hyvien Ihmisten eli Minun ja kaltaisteni kesken.

Ja tietysti syy kirkosta eroamiseen on aina niissä Toisissa, Pahoissa. Kehtaavatkin roikkua vielä äitikirkon helmoissa, mokomat (kirkollisveroa maksavat jäsenet). Menisivät ja perustaisivat omansa (niin että saisimme lopulta jäsenmäärän nousemaan hukkaamalla puolet entisestä porukasta)!

Kuka sitten oikeastaan on samanmielinen? Arkkipiispanvaalin ensimmäisen kierroksen alla tein vaalikoneen, joka kertoi, että minun kärkikolmikkoni oli itse asiassa nelikko, johon parin pronsettiyksikön eroin mahtuivat konservatiivien omina ehdokkaina pidetyt Luoma ja Auvinen sekä liberaalien suosikeiksi mainitut Inkinen ja Vikström. Jokainen heistä oli minun kanssani samaa mieltä suunnilleen samasta määrästä esitettyjä asioita. Jos olin yhden kanssa täysin eri mieltä jostakin, olin hänen kanssaan aivan samaa mieltä toisesta asiasta.

Niin että kun luin päivittelyjä konservatiivien “yllätyssuurista” lukemista tai liberaalin hapatuksen leviämisestä kirkossa, tuli osumaa kaikilta laidoilta. Olin ilmiselvästi torakoidenkin kategoriassa alhaisin, koska en ollut selkeästi mitään enkä kenenkään. Jos siis ryhtyisin perustamaan kirkkoa, siitä tosiaan tulisi minun näköiseni. Aivan ikioma. Toki se olisi kovin amputoitu ja toimimaton versio Kristuksen ruumiista, mutta olisipa ainakin samanmielinen.

Mutta mistä tietäisin, että se olisi oikeamielinen?

Pyrkimys hyvään ja oikeaan vääntyy niin kovin helposti ylimielisyydeksi. Alan kuvitella, että saan itse aikaan muutoksen, jonkinlaisen uskon ja kirkon puhdistuksen. “Kuitenkin”, kuten fransiskaanipappi Richard Rohr kirjoittaa, “riipumme yhdessä ja samassa armossa, jokainen kilvoittelemassa omien kääntymystarpeidemme kanssa”. Lopulta en voi puhdistaa edes itseäni, vaan ainoastaan kääntyä kohti parannusta eli Pararantajaa, Kristusta.

Jos toivon muutosta kirko(i)ssa tai toisissa ihmisissä, voin kyllä näpertää sitä omin pikku kätösin. Yleensä silloin jotakin muuttuu. Jos muutos itsessään ei kuitenkaan ole päämääräni, vaan haluan sen avulla saavuttaa hyvää ja oikeaa, minun on viisasta pitää likaiset käteni visusti suuremmissa käsissä. Niissä, jotka haavoitettuinakin kurottuvat siunaamaan satuttajiaan. Jeesus kun “ei ensiksi pyri muuttamaan muita, vaan maksaa muutoksen hinnan itse. – –  Hän ei käytä kärsimystään ja kuolemaansa saavuttaakseen valta-asemaa ja rangaistakseen muita, vaan pikeminkin muiden hyväksi saadakseen heissä aikaan muutoksen.”

Niinpä niin. “Ristillä kukaan meistä ei ole ohjaksissa., kukaan ei hallitse, kukaan meistä ei kykene ymmärtämään Jeesuksen tavoin. Ristillä joku muu hallitsee tilanteen. Joku muu on vastuussa. Aivan ilmeisesti joku muu rakastaa paljon kärsivällisemmin kuin me.”

Lainaukset: Richard Rohr & John Feister: Muutos alkaa meistä. Kirjapaja 2011. Sivut 58 ja 68.