Istun nuhaisena kotona ja olen onnellinen siitä, että olen harmistunut. Tiistaisin olen tavannut käydä päivärukoushetkessä, mutta niistettyäni koko yön ymmärrän, etten voi lähteä. Harmissani on kyse enemmästä kuin rutiinien rikkoutumisesta. Tämä päivärukoushetki on ollut ensimmäinen harkittu päätökseni Tampereelle muutettuani. Valitsin sitoutua siihen ja tämä sitoutuminen on kantanut minua monin tavoin: Olen opetellut sen avulla vetämään rajaa, pysymään päätöksessäni silloinkin kun on tehnyt mieli uppoutua hyvin sujuvaan tekstiin tai kun minulle on tarjoutunut muuta tekemistä. “Ei, minulla on menoa klo 12”. Hiljaisen kirkon penkki on muodostunut minulle syliksi, jossa haluan viipyä ja pois jääminen tuntuu samalta kuin odotetun kohtaamisen peruuntuminen rakastetun kanssa: jään tyhjäksi ja tarvitsevaksi.

Syön sinkkiä ja arvioin mahdollisuuksiani päästä torstain viikkomessuun. “Herra, eihän minun tarvitse jäädä nälkäiseksi!”, huomaan henkäiseväni. Kaipuuni ehtoollispöytään tuntuu lähes kipuna kehossani. En jaksa kiinnostua siitä, mikä on papin nimi tai onko messulla teemaa, sillä olen menossa Kristuksen ruokittavaksi.

Ymmärrän: Tätä tarvitsen, yksinkertaista, kiertelemätöntä pyhää. En viihdettä, en seurakuntaharrastusta, en ihmistekoisia elämyksiä, en tunteiden pumppaamista. Tarvitsen Pyhän itsensä, lähelle tulevan Jumalan. Ja tarvitsen itseni, en mahdollisuutta rakentaa imagoa, todistella oikeanlaista ihmisyyttäni, katu-uskottavuuttani tai uskoni laatua valitsemalla tiedostavia, tyylikkäästi toteutettuja, trendikkäästi markkinoituja tai hauskasti nimettyjä tilaisuuksia. En halua tehdä kirkosta näköistäni, haluan sen tarjoavan minulle enemmän kuin mielihaluni: Kristuksen.

Jotenkin mieleeni nousi runoni vuosien takaa.

Sinun huoneesi, Herra,
on hiljainen syli,
minun haavaisen sieluni
lempeä lepo.

Kun muut ovat menneet
vain Sinä ja minä,
me istumme penkissä
vieretysten

ja sen hiljaisen kirkon
korkeat seinät
Sinun Henkesi huminaa
hyräilevät.

Sinun huoneesi, Herra,
on rakkauden syli,
jossa ylleni kaartuvat
Ikuisen kädet.

(HK 2005)