“Maailman ja ihmisen väliin tarvitaan jotain pehmeää” luki naapurin oveen jätetyssä mainoskassissa ja minä olin vahvasti samaa mieltä. Kävelin japanilaiseen sammalpuutarhaan ja tunsin, miten turvattomuuteen karkotettujen ihmisten, metropommien, kaasuiskujen ja ohjusten paino kirposi hetkeksi sydämestäni. Melu vaimeni, käperryin vihreyden sisään kuin oravanpesään.

Joskus on levättävä käärönä maailman sylissä. Kuulosteltava vain elämän virtaamista kasvien suonissa. Asetuttava itseensä vereslihaisen sisimpänsä alla. Se ei ole välinpitämättömyyttä tai vastuun pakoilua, vaan hengissä selviämistä. Kuka hyötyy ihmisestä, joka on raastettu liian rikki ottamaan vastaan enää ketään tai mitään?

Mietin Nasaretin miestä, joka rohkeni tarvita “yksinäisyyttä, autiota paikkaa ja levähtää vähän”. Miten hämmentävä tunne väsymisen on täytynyt olla kaikkivaltiuteen tottuneelle ja kuitenkin hän otti itseenä senkin osan ihmisyyttä. Samoin kuin itkun, ystävien tuen tarpeen, pelon ja tuskastumisen.

Voisiko ihmisen hauraudessa, inhimillisissä rajoissa olla jotain pyhää?