Joskus elämä ikään kuin sulkeutuu. Tuuli kulkee puissa, lähikoulujen lapset kilkattavat poluillaan ja bussin jarrujen vingahdus kuuluu ikkunanraosta, mutta itse on liikkumattomassa, hiljaisessa kuplassa. Pitäisi tehdä valintoja, mutta suunta on hukassa ja olo avuton.

Ensin siellä räpiköi, hakkaa hätääntyneenä seiniä ja huutaa ulospääsyä. Sitten pysähtyy, hengittää ja kuulee syvemmin. Yhtäkkiä huomaa, miten paljon pelko painaa, että toiset sanat ovat tyhjiä ja toiset kantavat elämää, että armo ja totuus tarvitsevat toisiaan.

Pikkuhiljaa alkaa aistia, että hiljaisuus on täynnä läsnäoloa. Jumalan lempeä Henki valuu sen läpi kuin kesäaamun valo, kutsuu pyhään ja puhtaaseen. Maisema avartuu, askeleet vahvistuvat. Vakaa pohja kantaa väsyneitäkin jalkoja.

Lopulta uskaltaa arasti uskoa kotkan lentoon, kirkastuvaan tiehen, täyteen päivään.