Kesällä menetin yllättäen yhden ystävän, syksyllä hyvästelin toisen. Tällä kertaa kuolema tuli hiipien, pikkuhiljaa. Lopulta pyynnöt paranemisesta muuttuivat rukouksin saatteluksi. Rajan lähestyessä maailma tuntui ohenevan ja kirkastuvan. Kaikesta tuli oudosti läpikuultavaa, taivas valui kultaisten puiden lehdistä. Kahden maan kansalaisuus alkoi konkretisoitua.

Keski-iässä yllättää moni asia. Omat vanhemmat ovat yhtäkkiä vanhoja, ystäväpiirissä ei enää tunneta nuoruuden kuolemattomuutta. Aika lyhenee, ympäröivän maailman vauhti kiihtyy liian nopeaksi. Itse alkaa kasvaa syvyyssuunnassa, hahmottaa elämän rajallisuutta ja arvoa yhtä aikaa, ihastella maailmaa, jota saa vielä katsoa. Miten ovatkin niin kauniita tänä syksynä kirjavat lehdet, miten ihmeellistä ensimmäinen riite lätäkön pinnassa!

Vuodenkierto tuntuu levolliselta hengitykseltä, vakaalta ja tutulta. Yhä enemmän näkyy Luojan kädenjälki riisutuissa puissa, lintujen muutossa, kevään odotukseen käpertyvissä kukkasipuleissa. Yhä useammin pulppuaa sanaton rukous, kulkee päästä varpaisiin mustarastaan lauluna. Yhä vähemmän kaipaa selityksiä. Mieluummin vain asettuu elämään ja ikuisten käsivarsien keinutukseen, kulkee eteenpäin ihmetystä täynnä.

Suru ja ilo ottavat toisiaan kädestä, ikävä ja rauha punoutuvat lempeästi yhteen. Samassa kudelmassa elävät jouluun aukeava adventti, pitkäperjantain pimeys ja pääsiäisen järisyttävä ilo. Kaikki on eheää, säröistä virtaa valo, haavoista armo ja elämä.