Uudella paikkakunnalla, uudessa elämäntilanteessa ikävä tulee tutuksi tunteeksi: Kukkamaani heräilee kevääseen kotitalon seinustalla enkä saa tunkea käsiäni sulavaan, elämäntäyteiseen multaan. Tai ihmetellä naapureiden kanssa esiin putkahtavia krookuksia, skilloja, jouluruusun aukeavia nuppuja! Kaupunki kaivautuu esiin talven jälkeen, mutta en voi kipaista ystävieni seurassa kevään ensimmäiselle jäätelölle tuomiokirkon rappusille. Miehellä on oma, varsin tiivis elämänpiirinsä opinahjossaan enkä minä kuulu siihen – oma teologiverkostoni (siis opiskeluaikaisten ystävien joukko) ja heidän myötään monet innostavat keskustelut sekä syvä yhteys jäivät Helsinkiin.
Viihdyn itsekseni ja tarvitsen paljon omaa aikaa. Nyt olen kuitenkin – ehkä ensi kertaa elämässäni – tuntenut riipivää yksinäisyyttä. Samalla myös tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden tunne on alkanut valua minuun. Tiskialtaan ja pyykkikoneen ääreen painottuva elämä ei kanna, kissanpaskojakin on tullut siivottua ihan riittävästi. Ehkä tässä yksinäisyydessä korostuu se, että olen liian monta vuotta palanut liian pienellä liekillä. Osaamiseni ja lahjojeni jääminen ”varaston hyllylle” on syönyt sekä itsetuntoani että jumalasuhdettani. On useammin kuin kerran tullut kysyttyä: Olenko minä joku maanantaikappale, jolle ei ole mitään käyttöä?
Tuntuu siltä, että moni yritys päästä eteenpäin päättyy tavalla tai toisella seinään. Se on tietysti turhauttavaa. Toisaalta mikään ei pidä niin tiiviisti kiinni rukouksessa kuin sulkeutuvat ovet. Samalla kasvaa oma sisäinen ryhti: Minun arvoni ei riipu siitä, kuinka monta tietä menee tukkoon. Sitä ikään kuin asettuu kasvokkain Jumalansa kanssa ja näkee kuvansa täydellisen rakkauden peilistä. Toteaa tyynesti, että tämä minä olen ja ai että olenkin hyvä. Omat pettymykset ja toisten odotukset lakkaavat pitämästä niin kovaa meteliä.
Tulee ymmärtäneeksi myös sen, että saa tutustua tai olla tutustumatta uusiin ihmisiin oman persoonansa mukaan. Saa jakaa itsestään vain heille, joille haluaa ja vain sen verran kuin haluaa. Pari rukousystävää lähellä ja pari puhelimen päässä voi olla jossain elämänvaiheessa myös ihan riittävä seurakunta.
Ja kyllä, sieltä liikkumattomuudesta ja pimeästä alkaa pikkuhiljaa kasvaa jotain. Tällä kertaa se oli rytmi, joka sai lopulta sanat.
Kuva ei ole tältä keväältä, mutta joka tapauksessa kukkamaastani.