Yksi kriisi ei sulje pois toista. Ei sairauden, vaikean ihmissuhteen tai uupumuksen kokeminen takaa, että ihminen tästä selvittyään eläisi “onnellisena elämänsä loppuun asti”. Satujen ja tarinoiden onni kun tuppaa jäämään vihdoin saavutettuun suudelmaan tai sankarin voittoisaan kotiinpaluuseen. Ajanlasku päättyy siihen. The end.

Elämä kuitenkin jatkuu ylämäkineen ja alamäkineen. Se ei aina ole hellää, mutta jatkuvasti totta. Naurulla ja itkulla on molemmilla aikansa eikä kumpaakaan pidä väheksyä. Vaarallisinta on pelko. Se, että alkaa henki salpautuen odottaa, mikä kauhu tulee vastaan seuraavan mutkan takaa. Lakkaa luottamasta Tiehen askeltensa alla.

Myrskyisenä päivänä on helppo huomata villisti riehuva puuska puiden latvoissa. Ettei aurinko paista ja että palelee. Entä huomaanko eteenpäin työntävän tuulen voiman? Villasukat jaloissani ja takin ylläni, sen, että minulla itse asiassa on kaikki tarpeellinen kulkeakseni tässäkin myräkässä. Suostunko matkaan?

Mikä on onnea? Haluanko edes pastellisävyissä aaltoilevaa “happily ever after”-todellisuutta vai sittenkin sen mullantuoksuisen, vakaan rauhan, joka uskaltaa yhä syvemmälle elämän väkevään seikkailuun?