Aurinko houkutteli minut tänään ulos keskellä päivää. Suljin koneen, oven ja suuni, annoin tuloaan tekevän kevään ryöpsähtää lävitseni. Yhtäkkiä ymmärsin, että minun oli ollut sitä ihan hirveän kova ikävä. Olin kaivannut värejä, ääniä, tuoksuja, auringon tuntua iholla.

Kävelin rantapusikkoon ja pysähdyin. Riemukas sirkutus täytti ilman. Yritin tavoittaa lintuja katseellani, mutta onnistuin näkemään vain vilauksen siellä, siiveniskun täällä. Kuitenkin koko puiden latvuston täytyi olla täynnä sirkuttajia, heräämisen riemua.

Pyhä Henki on kuin linnunlaulu, ajattelin. Hän täyttää koko tilan, osuu sydämen perukoille saakka, mutta ei pyri näkyviin. Tärkeintä ei ole huomion herättäminen, vaan se, mitä sydämissä tapahtuu.