Katsoin tänään presidentti Mauno Koiviston hautajaisia. Kunniamerkit arkun edessä pysäyttivät: Rajan yli ei voi viedä mitään, ei ansioitaan eikä asemaansa. Tämänkin merkittävän miehen ainut mahdollisuus oli armo. Sen sijaan jälkeensä hän jätti paljon: Sen kaiken, millä ne merkit oli ansaittu. Ja syvän ymmärryksen siitä, että velvollisuuksien toteuttaminen on tärkeää, mutta ei kaikki. Lopulta jäljelle jäävät vain Jumalan kädet.

Taloyhtiömme pihassa alakuloinen lippu roikkui puolitangossa, mutta sen vieressä kukki elämää ja kevään ihmetystä kirsikkapuu. Valkoiset, hauraat kukat tuntuivat sanovan: Kaikki kestää vain hetken, mutta sen ajan voi koko itsellään tuoksua kauneutta, elämäniloa, rauhaa. Tehdä jokaisesta päivästä ihmeen ja jokaisesta kohtaamastaan ihmisestä ihmeen arvoisen. Kun on aika irrottaa ote, kadota tuuleen, jälkeen jää jokainen kosketettu sydän, jokainen täytetty velvollisuus, jokainen hymy.

Sillä on väliä, millä päiväni täytän. Voin täyttää minulle annetun tilan turhalla, rumalla ja vaativalla tai ripotella ympärilleni armon sanoja, valoa. Ja sillä on väliä, mihin nojaan, sillä viimeistään kuoleman edessä paljastuu, mikä jää rajan tälle puolen ja mihin voin luottaa vielä kulkisessani väistämättömän yli.