Tänään kirjastoreissulla näin metroaseman näyttötaululla tarran: koekäytössä – i testbruk. Minusta tuntui, että samanlainen tarra oli levitetty koko olemukseni yli. En ollut varsinainen ihminen, en oikeassa tehtävässä, vaan jatkuvasti testattavana. Ja mikä pahinta, testi toisensa jälkeen näytti osoittavan, ettei minusta ollutkaan oikeaksi ihmiseksi. Olin liiaksi yhtä ja liian vähän toista. Sitä paitsi toimivia yksilöitä oli jonoksi asti. Mihin yhtään kukaan tarvitsi tällaista elämän harjoittelijaa?
Edellispäivänä olin listannut itseäni: Olen teologi, luova, ajatteleva ja herkkä esteetikko. Parhaimmillani olen sanojen parissa, kirjoitettujen ja puhuttujen. Pidän syvyydestä ja laajoista kokonaisuuksista, asioiden linkittämisestä toisiinsa. Inhoan pintaraapaisuja ja kiirettä, hosumista sinne tänne. Kiinnostun ihmisistä ja heidän tarinoistaan, mutta parhaiten viihdyn yksin. En osaa kuvitella elämää ja itseäni ilman Pyhää ja Kaunista, ilman Jumalaa.
Listojen jälkeen ilmaan jäi kysymys: Mitä käyttöä on ihmisellä, joka on syntynyt taiteilijaksi ja rukoilijaksi? Tämä on kunnon kansalaisten maailma. Niiden, joilla on käytännön osaamista ja tehoa, kykyä tehdä nopeita ratkaisuja järkiperustein ja kasvattaa kansantaloutta. Minä olin väärä.
Olin ollut sitä aina, monin tavoin. Olin herkkä tyttö, joka leikki taisteluleikkejä poikien kanssa. Olin mieleltäni keijukainen, mutta kehostani kasvoi rintava ja lanteikas. Asuin yhteisöllisellä alueella, mutta tarvitsin paljon tilaa ja rauhaa. Pelkäsin sosiaalisia tilanteita, mutta pidin ihmisistä. Olin looginen ja älyllinen, mutta mieltynyt kristilliseen mystiikkaan. Koulumenestyksen perusteella minun odotettiin pärjäävän hyvin työelämässä, mutta etsin edelleen paikkaani yli 40-vuotiaana. Surkeaksi huipuksi olin ollut töissä ev.lut. kirkossa, mutta en edes voinut juoda kahvia.
Jokin minussa hankasi aina vastaan, meni pieleen, kasvoi kieroon. Ei sopinut muotteihin.
Vai menikö pieleen sittenkin se, että yritin niin kovasti sopia muotteihin? Mitä jos minua ei ollutkaan testannut elämä tai Jumala, vaan minä itse?
On totta, että vallitseva ilmapiiri vaikuttaa ihanteisiin ja odotuksiin, ja että ihmisille asetetaan myös ehtoja ja vaatimuksia. Ei ole helppoa löytää työtä, ja vielä vaikeampaa on työllistää itsensä luovalla alalla. Haasteita ja hankalia asioita tulee vastaan paljon, jos ei mahdu lokeroihin – jo työnhaun käsite on akateemisessa ja luovassa maailmassa erilainen kuin virastojen ja työttömyysturvan maailmassa. Vaikeat asiat ovat vaikeita.
On kuitenkin olemassa myös mahdottomia asioita. Yksi niistä on se, että pitää lähtökohtaisesti kaikkea elämää arvokkaana, mutta samaan aikaan kieltää oman arvonsa. Sitä paitsi kuka sanoo, että naisen kaaret katkaisevat keijukaisen lennon? Tai että pitkä tie omalle paikalleen työelämässä jotenkin mitätöi sen, mitä koulutus on antanut?
Mitä jos yksinkertaisesti repisin itsestäni irti sen koekäyttötarran. Toteaisin, että testi läpäisty! Kukaan ei ole minä niin hyvin kuin minä, elämäntilanteesta riippumatta. Antaisin palttua väitteille, etteivät herkkyys ja voima sovi samaan pakettiin tai että äly ja Jumala väistelevät toisiaan.
Mitä jos en yrittäisikään kumarassa kurkkien etsiä ovea, joka aukeaa tietyn, ahtaan lokeron takaseinästä, vaan kävisin ryhdikkäänä kohti sitä, mitä taivaanrannassa näkyy?