Näinä yhteisöllisyyden kaipuun aikoina ei pidä kirkossakaan unohtaa hiljaista osallisuutta. Itse olen muuttorumban jälkeen ollut aivan poikki ja tarvinnut kipeästi mahdollisuutta vain ottaa vastaan. En ole halunnut tutustua keneenkään, en sitoutua mihinkään, en kertoa itsestäni mitään. On ollut taivaallista istua suuren, hiljaisen kirkon penkkiin ja antaa rukoushetken valua ylitseni.

En ole kokenut oloani yksinäiseksi. Olenhan saanut kellua samassa sanassa, jota on luettu vuosisatojen ajan ja rukoilla samoja rukouksia koko maailman kristittyjen kanssa. Ihana ”Isä meidän”, joka ei vaadi keksimään ainuttakaan ilmaisua, mutta liittää minut perheeseen. Rakas ”Herran siunaus”, joka puhuu puolestani tutuiksi kulunein sanoin.

On hienoa, että on paikkoja tehdä ja toimia. Ja on ihanaa, että ei ole pakko! Etenkin jos on – niinkuin minä – polttanut siipensä seurakunnan töissä, tarvitsee vakuutusta siitä, että riittää sellaisenaan. Saa tulla yhteyteen tekemättä, todistelematta mitään. Minä ahmin särkevään sydämeeni rukoushiljaisuutta, jossa saan vain ja ainoastaan tulla kannetuksi osana suurta pyhiinvaeltajien joukkoa.