Monelle lienee tuttu se kokemus, että on aivan typötyhjä. Ehkä rajat ovat vuotaneet, niin että kuka tahansa on saanut pyyhkäistä yli tarpeineen ja draamoineen. Ehkä on ollut vilpitön halu auttaa ja on lupautunut aina ja kaikkialle. Ehkä on alun alkaenkin tuntunut siltä, että itsellä ei ole mitään tarjottavaa maailmalle saati talenttia Jumalan käyttöön.

Mitä jos antaminen ei olekaan sitä, että kauhoo kaksin käsin itseään väsyksiin, ammentaa vesiastiansa pohjalta viimeisenkin liejun? Mitä jo onkin tarkoitus seistä siunauksen sateissa kädet avoinna ja sydän selällään, ottaa vastaan Jumalan pohjatonta rakkautta ja antaa sen valua yli?

Jos on tottunut rakkauden niukkuuteen, loputtomaan odottamiseen, osansa vaatimiseen ja lopulta alistuvaan tyytymiseen, voi olla vaikeaa ymmärtää Jumalan logiikkaa. Hänellä ei ole mitään tärkeämpää ja kiinnostavampaa kuin sinä! Itse asiassa hän ei ainoastaan toivo saavansa rakastaa sinua, hän juoksee vastaan syli auki! Oi, hän avasi sylinsä äärimmilleen ristillä!

Ehkä kutsumuksen täyttäminen tarkoittaa tätä: Lakkaa pinnistelemästä. Lepää Jumalan lähellä. Täyty kuin psalmin 23 malja. Avaa kätesi ja anna elävän veden pisaroiden vieriä sormepäistäsi, kutsua esiin vihertäviä alkuja siellä, missä hänen kanssaan kuljet.

Tammikuu oli puuduttavan harmaa. Heti helmikuussa pilkahti aurinko. Lumihiutaleet keikkuivat tuulessa, pikkupakkanen huurrutti polut ja nurmikot. Kurkistelin huonekasvien lomasta ihmeen kepeäksi käynyttä maisemaa.

Pitkän pimeän jälkeen voi olla vaikea tottua valoon. Se on kutsuvaa, mutta myös pelottavaa. Voiko siihen luottaa? Kestänkö koossa, jos nyt alan hengittää syvään ja tulen näkyväksi?

Epävarmassa maailmassa on helpompi elää valppaana ja varuillaan. Suojakseen voi kasata kuoren pätevyydestä, järkeilystä ja asemasta, uhkakuvista ja taisteluistakin. Kun käpertyy pieneksi suuren roolin taakse, oma agenda riittää. Ei tarvitse päästää ketään tai mitään lähelle, ei elämääkään.

Tässä ahtaudessa liikkuu Jumalan lempeä Henki, etsii säröä, josta valua sisään. Kutsuu, houkuttelee, kuiskii valoisia sanoja. Puhuu olevaksi, eläväksi kuin luomisen ensimmäisinä päivinä. Painaa Nasaretilaisen ihon omaa ihmisen ihoani vasten, muistuttaa: Minä tunnen. Minä tiedän. Minä olen.

Minä rakastan.

Luottamus on aina riski, heittäytymistä. Se on askel pois kaiken tietämisestä ja hallinnasta, jumalankaltaisuuden harhasta. Jos nojaan muuhun kuin omaan itseeni, näytän samalla tarvitsevuuteni ja haurauteni. Suostun ihmiseksi.

Rooli voi tuntua turvapaikalta, mutta lopulta se pettää. Jos jään paisuttamaan ja pöhöttämään kuortani, ahnehtimaan jumaluutta, haukkaan kerta toisensa jälkeen valetta. Tyhjät sanat, tyhjät lupaukset eivät koskaan kanna elämää. Elävä voi olla vain olemalla tosi.

Sitä toivoisi, että elämä olisi tyyni järvimaisema, selkeä ja levollinen. Monesti ympärillä on pikemminkin ruma, polvenkorkuinen aurausvalli ja päällä kasa lunta. Ei pääse eteen, ei taakse ja odotus on kaikkea muuta kuin levollista.

Joskus joutuu jököttämään tienpientareella pitkään. Lopulta tulee kuitenkin se hetki, kun alkaa olla voimavaroja valita: onko tässä pakko palella odottamassa kevättä vai voinko sittenkin tehdä jotain ennen sitä? Voin ehkä potkia kokkareita pienemmiksi ja hakea lapion.

Kun päätös toiminnasta alkaa itää, voi varautua siihen, että myös vastustus alkaa: ei tästä mitään tulee, turha vaiva, pakene ja käperry sohvannurkkaan! Jos siitä ei välitä, vaan ottaa esiin lapionsa, iskee ihan varmasti ensimmäiseksi sen kärjen jäähän, niin että tärähtää. Ja taas alkaa mutina: kamalan raskasta, et kuitenkaan selviä, luovuta!

Eikä se tähän lopu. Lapion heiluessa mutina kasvaa huudoksi: olet nolo, kaikki nauravat sinulle, kukaan ei luota sinuun, lopeta jo! Jos tätä häpeää päin menee, sen takana ei olekaan ilkkuvia kasvoja, vaan oma vapautunut nauru. Uskalsin!

Rohkeus ei ole sitä, että ei pelkää mitään eikä usko sitä, että ei epäile mitään. Rohkeaa on uskoa pelkoa vastaan, alkaa lapioida, vaikka kuinka epäilyttää. Pikkuhiljaa, lapiollinen kerrallaan lumivuoret siirtyvät, sinapinsiemenen kokoisina palasina.

Nykyään puhutaan paljon positiivisen ajattelun voimasta. Liian usein siitä tulee painostava vaatimus nähdä vain kukkia ja yksisarvisia, tuntea ja puhua vain kivaa sokerihöttöä. Sama kummallinen mentaliteetti on levinnyt myös kristilliseen kulttuuriin. Mutta mitä vahvaa on uskossa, joka kieltää tosiasiat? Sellainenhan jättää ihmisen jumiin tyhjien sanojen kuplaan, kun pitäisi alkaa lapioida.

Muutoksiin tarvitaan rehellinen tilannearvio ja sitoutumista. Tapahtuuhan niitäkin ihmeitä, jotka tuntuvat putoavan pikavoittoina postilaatikkoon. Silti uskallan väittää, että suurimmat ihmeet ja ihmeellisin rauha kasvavat hitaasti siellä, missä tehdään uskollista matkaa Kristuksen kanssa, väistelemättä elämää, omia kipuja ja Hänen haavojaan.

Pikkupakkanen pyyhkäisi marraskuisen Helsingin yli. Kävelin hiljakseen huurteisessa maisemassa, hengittelin alkavaa talvea. Kylmän kosketus kimalsi maatuvien lehtien reunoissa, hiipuvat värit muodostivat levollisen maton puiden alle. Joku pieni ja kepeä rapisteli näkymättömissä.

Rantojen tuntumassa merenpinta oli jäätynyt liikkumattomaksi, venesataman kaiteelle levisi kidepeitto. Käänsin ilahtuneet ajatukseni taivasta kohti: tämän kaikenko tosiaan sain tänään?

Seuraavana aamuna räntä ropisi ikkunalautoihin. Tuuli riepotti puita, kurainen maa pilkotti ohuen valkean kerroksen alta, lippu roikkui salossa kuin märkä rätti. Mietin vähän väsyneenä: tämän kaikenko tosiaan sain tänään?

Molempiin kysymyksiin vastaus on valtava kyllä. Tämän päivän sain, tämän elämän, kaiken sen kirkkauden ja kuran. Ne siunaukset, jotka keikkuvat kepeinä sydämen päällä ja ne, joissa pyhiinvaeltajan varpaat kastuvat ja palelevat. Tie on kaikkina päivinä sama, totuus ja elämä virtaavat vakaina olosuhteiden muuttuessa.

Kauneus ei ole vain selkeää maisemaa. Joskus sumu käärii sisäänsä, eikä eteenpäin näy. Silloin askel voi olla lyhyt, mutta yhtä lailla maa tuntuu jalkapohjaa vasten. Toisinaan on pysähdyttävä harmauteen, mutta yhtä lailla hengitys kulkee sisään ja ulos, muistuttaa elämän rytmistä.

Kristinuskon ytimessä on paradoksi, pimeyden ja valon leikkauspiste. Rujon ristiinnaulitun haavoista valuu suurin mahdollinen kirkkaus. Kun tekee mieli huutaa ”Jumala on kuollut!”, muista, että juuri tässä pimeydessä näkyi 2000 vuotta sitten Jumalan rakkauden syvyys, maailman valo.

Kesällä menetin yllättäen yhden ystävän, syksyllä hyvästelin toisen. Tällä kertaa kuolema tuli hiipien, pikkuhiljaa. Lopulta pyynnöt paranemisesta muuttuivat rukouksin saatteluksi. Rajan lähestyessä maailma tuntui ohenevan ja kirkastuvan. Kaikesta tuli oudosti läpikuultavaa, taivas valui kultaisten puiden lehdistä. Kahden maan kansalaisuus alkoi konkretisoitua.

Keski-iässä yllättää moni asia. Omat vanhemmat ovat yhtäkkiä vanhoja, ystäväpiirissä ei enää tunneta nuoruuden kuolemattomuutta. Aika lyhenee, ympäröivän maailman vauhti kiihtyy liian nopeaksi. Itse alkaa kasvaa syvyyssuunnassa, hahmottaa elämän rajallisuutta ja arvoa yhtä aikaa, ihastella maailmaa, jota saa vielä katsoa. Miten ovatkin niin kauniita tänä syksynä kirjavat lehdet, miten ihmeellistä ensimmäinen riite lätäkön pinnassa!

Vuodenkierto tuntuu levolliselta hengitykseltä, vakaalta ja tutulta. Yhä enemmän näkyy Luojan kädenjälki riisutuissa puissa, lintujen muutossa, kevään odotukseen käpertyvissä kukkasipuleissa. Yhä useammin pulppuaa sanaton rukous, kulkee päästä varpaisiin mustarastaan lauluna. Yhä vähemmän kaipaa selityksiä. Mieluummin vain asettuu elämään ja ikuisten käsivarsien keinutukseen, kulkee eteenpäin ihmetystä täynnä.

Suru ja ilo ottavat toisiaan kädestä, ikävä ja rauha punoutuvat lempeästi yhteen. Samassa kudelmassa elävät jouluun aukeava adventti, pitkäperjantain pimeys ja pääsiäisen järisyttävä ilo. Kaikki on eheää, säröistä virtaa valo, haavoista armo ja elämä.

Joskus elämä ikään kuin sulkeutuu. Tuuli kulkee puissa, lähikoulujen lapset kilkattavat poluillaan ja bussin jarrujen vingahdus kuuluu ikkunanraosta, mutta itse on liikkumattomassa, hiljaisessa kuplassa. Pitäisi tehdä valintoja, mutta suunta on hukassa ja olo avuton.

Ensin siellä räpiköi, hakkaa hätääntyneenä seiniä ja huutaa ulospääsyä. Sitten pysähtyy, hengittää ja kuulee syvemmin. Yhtäkkiä huomaa, miten paljon pelko painaa, että toiset sanat ovat tyhjiä ja toiset kantavat elämää, että armo ja totuus tarvitsevat toisiaan.

Pikkuhiljaa alkaa aistia, että hiljaisuus on täynnä läsnäoloa. Jumalan lempeä Henki valuu sen läpi kuin kesäaamun valo, kutsuu pyhään ja puhtaaseen. Maisema avartuu, askeleet vahvistuvat. Vakaa pohja kantaa väsyneitäkin jalkoja.

Lopulta uskaltaa arasti uskoa kotkan lentoon, kirkastuvaan tiehen, täyteen päivään.

Juhannusviikolla kuulin ystäväni yllättävästä kuolemasta. Lävitseni valui kylmä, epätodellinen olo ja mieleeni tuli ihan hassuja ajatuksia: se ei ole totta, koska meidän piti mennä piknikille! Pikkuhiljaa aloin ymmärtää, että ystäväni oli jo paremmissa pidoissa, siellä ”Karitsan suuressa salissa”, josta olimme viimeiseksi jääneellä tapaamisellamme yhdessä laulaneet. Silloin minuun laskeutui levollinen suru.

Surun rinnalla alkoi pulputa myös jotakin muuta: ihan käsittämättömän väkevä elämän tuntu. Yhtäkkiä ilma tuoksui kesältä ja lämmöltä, tuuli oli iholla lempeä eikä lintujen laulusta tullut loppua. Hengitin syvään, sillä ymmärsin, ettei toista tämän hetken kaltaista enää tulisi. Elämää ei voinut säilöä ja varastoida, se piti vain elää joka hetki.

Juhannusviikonloppuna kävelimme mieheni kanssa eväitä kantaen Mustikkamaalla. Meri aaltoili ja tuoksui, rantakallioiden painaumissa kukkivat orvokit ja ruohosipulit, heiluivat heinät. Istuimme veden ääreen ja riisuimme kengät. Painoin jalkapohjani lämmintä kalliota vasten ja tunsin, että olen elossa. Vilkutin mieleni perukoilla ystävälleni ja lupasin olla haaskaamatta minulle annettuja hetkiä.

Tehokkuus ei ole sopiva sana kuvaamaan hyvää elämää, paremmin sitä kuvaa mielestäni täyteys. Ei täysi kalenteri ja kiire, vaan elämän rikkaus. Se, että ei haikaile aina muualle, pois, vaan uskaltaa juurtua, ammentaa arjestaan, tavallisestaan. Ettei pyri joksikin muuksi kuin itsekseen, vaan katsoo Luojansa kuvaa ilo silmissään ja muistaa: Jumala näki, että se oli hyvä.

Ja miten ihmeellistä on, ajattelin katsellessani Helsingin rantoja, että nämä pienet hetkeni linkittyvät suurempaan. Olen osa historiallista jatkumoa ja minulla on ikuinen päämäärä. Minun aikani täällä on nyt, mutta edellisten sukupolvien rukoukset ovat olleet ennen omiani. Tulevien sukupolvien rukoukset jäävät jälkeeni. Kaikki me kuitenkin teemme matkaa samalla Tiellä, saman Kristuksen jalanjäljissä, elämän lämpö jalkapohjissamme.

Helluntain aamu valui lempeänä valona asuntoon ikkunaverhojen raosta. Aamupalapöydässä luin psalmista 1: “Hyvä on sen osa – – joka löytää ilonsa Herran laista, tutkii sitä päivin öin. Hän on kuin puu, vetten äärelle istutettu: se antaa hedelmän ajallaan.”

Mieleni vaelsi psalmin 23 vihreille niityille, virvoittaviin vesiin. Mikä paikka juurtua! Kasvun, vehreyden, tuoksuvien tuulien maaperä! Tähänkö saisin rakentaa majani, elämän kylkeen, Jumalan sydämenlyönteihin? Tästäkö saisin ammentaa?

Ei tehokkuuden vaatimuksia, vain kasvurauhaa, jossa hedelmät saavat kypsyä. Ei väkisin markkinoille ponnistettuja tuotteita, ei hyödyn nimissä rakennettuja ihmissuhdeverkostoja. Ei hyvän ihmisen naamaria tai päälleliimattuja termejä sopivissa paikoissa. Pelkästään väkevää multaa, raikasta vettä, elämää antava Henki.

Saako jotain näin hyvää, näin puhdasta ja levollista edes haluta?

Ajatukseni jatkoivat matkaa Mariaan (Luukas 10:38-42). Kaikessa rauhassa hän asettui Jeesuksen jalkojen juureen, viipyili lähellä, kuunteli vehreitä sanoja, elävän veden virtaa. Voi Martta-siskoa, joka kiukkuun asti kantoi velvollisuudentuntoaan! Niin paljon oli huolehdittavaa, niin monta hyvää ja tärkeää tehtävänä. Niin paljon liikettä, että juuret repeilivät irti maasta, tärkeimmästä. Tunsin harteillani Martan tuhahduksen painon, Mariaan hiipivän syyllisyyden: eikö pitäisi tarttua toimeen?

Ei, sanoi lempeä ääni. Viivy tässä. Tämä paikka on sinulle annettu, tämä kasvua kohiseva maa, eikä sitä oteta sinulta pois.

Puuron syötyäni kävelin rannoille heräävään kesään. Kukat ja linnut, ajattelin. Vain yksi on tarpeen: etsi ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin sinulle annetaan kaikki tämäkin.

Harva asia on niin kaunista kuin kypsyvä vilja, ajattelin, ja pysähdyin pellonlaitaan kuin pyhän äärelle. Olin juuri kävellyt metsän halki ja saanut paitsi sääreni täyteen hyttysenpuremia myös suuni makeaksi mustikoista. Pian keräsin naarmuja käsivarsiini samalla kun kurkotin vadelmia pensaasta.

Enhän minä juuri mitään pelloista ja metsistä ymmärrä, kaupunkilainen, mutta kaikenlainen sato tuntuu joka vuosi ihmeeltä. Vuodenkierron rytmi, kasvun ja kypsymisen tarkoituksenmukaisuus on levollista. Elämää ylläpitävä järjestys on kuin rauhallista hengitystä kaoottisena ryöppyävän maailman ympärillä.

Samaa rauhaa kuulen kirkonkelloissa, kutsussa ehtoollispöytään: On suurempaa kuin minä, on jotakin, jonka varaan jäädä. On olemassa pohja, josta ponnistaa.

Tätä vakautta kaipaan aikana, jona vaaditaan nopeaa reagointia, jatkuvia valintoja, pikaisia kannanottoja. En halua vetäytyä vastuistani, vaan ymmärtää syvästi, mitä ne ovat, ja miltä pohjalta toimin. Omia tunteitani on helppo heilutella, niinpä arvojeni on juurruttava johonkin muuhun, pysyvämpään kuin ihastukseni, vihastukseni, pelkoni tai haluni miellyttää.

Myös kävelyvauhti on tuntunut erityisen hyvältä tänä kesänä. Kun tie aukeaa askel kerrallaan, ehtii nähdä yksityiskohtia ja hahmottaa, miten ne asettuvat verkkaan vaihtuvaan maisemaan. Siinä saa itsekin asettua itseensä ja maailmaan, kuulostella kypsyviä ajatuksiaan ja punnita sitä, minkälaista satoa ne mahdollisesti kantavat.

Arasti toivon, että sekin, mikä minussa on kitkerää, rikkinäistä ja keskeneräistä saisi Jumalan ajalla kypsyä hyväksi, todeksi ja kauniiksi, niin että myös minun lähelläni olisi lempeää tilaa kasvaa ja kypsyä, mahdollisuus aloittaa alusta.